Miksi se jankuttaa?

23.04.2020

Uuden kodin rakennustyömaalla kävi kova tohina. Sain olla touhussa mukana vaikka enimmäkseen minua taidettiin hätistellä aikuisten jaloista pyörimästä. 

Pikkusiskoni tulisi syntymään syksyllä. Tähän aikaan opin ajamaan ilman apurattaita uudella hienolla sinisellä pyörälläni. Sen taidon oppiminen on piirtynyt mieleeni; kurvasin parkkipaikan yli raksallemme vedetyn jatkoroikan päältä ja pysyin pystyssä, mikä innostus ja vapauden riemu. Minun piti ajaa monta kertaa saman roikan ylitse, uskoin vahvasti siihen että taika pystyssä pysymisessä on siinä johdon päältä ajamisessa. Muistelen kuinka kilahdin kun johtoa alettiin kerätä pois, uskoin että appareitta ajamisen taito häviää siinä missä roikkakin.

Pyörällä olin huristellut jo aiemminkin, viininpunaisella kolmirattaisella, jossa taisi olla paha laakerivika kun oli hemmetin raskas polkea. Kerroin kyllä polkemisen raskaudesta ja vastauksena olikin vain "niin sen pitääkin olla, ei pyörä liiku itsekseen, sitä pitää polkea ja siihen pitää olla voimaa". Poljin pyörällä ja kun voimat loppuivat talutin sitä. Karkasin aina kun vain mahdollista, hilputtelin edemmäs tontiltamme, katsastelemaan millaista elämää lähimaastossa eletään, pyörä oli aina mukana. 

Aloin oppia paljon tänä aikana siitä, mitä milloinkin oli soveliasta julki tuoda ja milloin tuli pitää suu supussa. Lipsuja kävi ja niistä kerron myöhemmin. Samaan aikaan aloin myös opettajaksi. Meillä vieraili perheitä jotka oli aikeissa alkaa talonrakennuspuuhiin ja tulivat suunnitelemaan piirustuksia vanhempieni luo. Minulla oli siis oiva tilaisuus leikkiä muiden lasten kanssa ja näyttää "pätevyyteni" mitä olin mummolassa isommilta oppinut. Laskimme siis vanhan talon rappusia alas persmäkeä ja kehoitin toistamaan perässäni; sano "saatana", sano "perkele" jne. Vain vähän olin vielä harjoitellut R -kirjaimen sanomista unta ootellessa "Perrrrkkele, mikä se tyttärrrrrellä on". 

Talonrakennus toteutettiin pääosin oman suvun voimin ja talkooporukoilla niinkuin ajan henkeen seitkytluvulla kuuluikin. Monet kerrat äitini kanssa vietiin isolla kattilalla keittoa talkooväelle joka koostui miehistä. Eräs mies onkin jäänyt mieleeni niin vahvasti. Pieni tumma mies, vanha jo silloin, kova puhumaan ja selvittämään asioita. Minua ihmetytti tapa kuinka hän joka välissä sanoi "katoppa kuuleppa". Sitä hokemaa sitten jankutin ja hämmästelin, miksi minua siitä kielletään muttei "katoppa kuuleppa" -miestä, siltähän minä "katoppakuuleppa" sen opinkin. Nykysanostossa katoppakuuleppa voisi korvata sanat "niinku" ja "totanoinnii" ja tietty nuorison käyttämät kirosanat.

Niin vain on ollut vahva nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve tällä pienellä, vanhalla"katoppakuuleppa" miehellä ja ihan suoraan sanonutkin, monta kertaa, samassa lauseessa. 

Kohtaamattomuus voi saada aikaan toistoja, jankutusta ja aiheuttaa toisissa ärsyyntymistä "miksi se jankuttaa" taas sama virrenveisuu päivästä ja viikosta toiseen. Kukaan ei kohtaa ketään, eikä kehenkään mahdu mitään. Syystä vain ettemme itse ole tulleet kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyiksi. Meidän tarvitsee tulla ensin itse kohdatuksi ja ymmäretyiksi, jotta meissä on tilaa kohdata se muissakin.

Katoppa kuuleppa - näe ja kuule minut, silloin pääsen kanssasi yhteyteen ja saan kokemuksen aidosta kohtaamisesta. 

Ihminen tavattavissa -terapeutti Katja Järvenpää, Pudasjärvi
Yhteydenotot puh. 040 886158, myös etävastaanoton madollisuus.

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.