Kuuma paahteinen iltapäivä porottaa niskassa, kun ajan pyörällä metsäpolkua. Jostain syystä ja tarkoituksella metsässä on nyt liian kuuma ja lähden ajamaan teitä pitkin. Olen hankkinut pyörän noin kuukausi sitten, koska olen kuullut kutsun palata kehooni. Olisiko se nyt ihan sitä, että olen tuntenut että kehossani ei ole sitä voimaa, jota myös sieluni kaipaa tuekseen matkalla omaan sisäiseen tilaan, siihen kuka todellisuudessa olen.
Olin siis poistunut taiteilijaresidenssistäni (lue; n40m2 kaksio, jossa sekä asun, että maalaan). Ulkomaailma tarjoaa minulle ainutllaatuista informaatiota siitä kuka olen. Olin elänyt lähes 45-vuotiaaksi asti uskoen, että minä olen ekstrovertti ja vaikka mitä ihmeellistä.
Olen jo saman päivän aamuna käynyt etsimässä kaupasta vanhoihin puisiin pihatuoleihin pehmusteita. Olin mennyt kauppaan osaamatta ennakoida tulevaa. Kauppa oli tupaten täynnä ”bulkkitavaraa” (sana jota käytän halvalla tehdystä turhasta tavarasta) ja kokemus oli sellainen, etteä hetken päästä istuin autossani ilman pehmusteita.
Voisi kuvitella, että kaikki tuo olisi minulle helppoa. Olen toiminut huonekalualalla pitkään. Minua kuitenkin ahdistaa kaikki se tavara, jota on tarjolla ja se kaikki mitä ihminen ”tarvitsee”. Iso sisäinen arvoristiriita uuvutti minut kaupan alalla noin kymmenen vuotta sitten ja aloin pitkän terapian, joka kesti kolme vuotta ja sen jälkeen olen tehnyt henkisen valmentajan opintoja sekä läpikäynit Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman.
Palaan takaisin pyöräretkeeni, joka tapahtuu siis samana iltapäivän kuin kaupassa käynti. Matka jatkuu teitä pitkin ja huomaan, että olen ajamassa erään ystävän talon ohi ja hänen koiransa tuijottaa pihalla. Kaarran pihaan ja huhuilen ulko-oven suuntaan. Pian hän ilmestyy oviaukkoon ja kutsuu minut istumaan kanssaan puutarhaan.
Emme ole tavanneet noin kuuteen vuoteen. Hän on tuntenut minut ihmisenä, joka käy ulkona (yöelämässä, baarissa, kuppiloissa) lähes joka viikonloppu ja hakee loputtomasti hyväksyntää itselleen, naiseudelleen. Hetken jo mietin, että olisi hyvä hetki poistua takavasemmalle, koska hän ei tulisi ihan hetkessä tavoittamaan sitä kuka olen tässä hetkessä ja ettei minua enää kiinnosta samat asiat. Koska en lähde, vaan istun paikallani, keskustelu jatkuu.
Kerron että asun oikein kivassa kodissa ja viihdyn siellä tosi hyvin. Siellä on kaikki mitä tarvitsen ja suurimpana koen, että siellä on se rauha, joka merkitse minulle todella paljon. En jaksa alkaa kertomaan, että muutama vuosi sitten asuin kodissa, jossa olin todella ahdistunut, koska naapuri uhkasi henkeäni moneen kertaan.
Samaan aikaan ymmärrän, että hän tuntee minut baarikärpäsenä ja huomaan, että synkempää on luvassa. Seuraava kysymys on, että omistatko sen asunnon? Huomaan vastaavani, että en omista. Jatkan vielä, että olen tehnyt pitkään pätkätöitä ja viimevuodet maalannut. Hän jatkaa aiheen parissa ja kysyy, että eikö se iso asunto ollut sinun oma? Oli, kyllä se oli.
Kuulen vielä kommentit, että pitäähän jokaisen jotain tehdä (hän tarkoittaa työtä) ja loppukeskustelu puuroutuu siihen, kun tunnen ovani taas oman elämäni epäonnistuja. Kerran vieä kuulen itseni kertovan hänelle, että aloin maalaamaan 3 vuotta sitten ja toivon, että se olisi minulle jossain kohtaa toimeentulon lähde. Tätä hän on jo hetki sitten kysynytkin, että kai se maalaaminen sitten sen verran tuo tuloa, että se kannattaa. Lähden jatkamaan lenkkiä ja huikkaan vielä taakseni, että mennään joku kerta yhdessä pyörälenkille.
Mitä helkuttia??? Milloin minä lopetan. Syvässä minussa on miellyttäjä ja se, joka jaksaa kerta toisensa jälkeen yrittää avata omaa maailmaa toiselle, vaikka toinen ei kertoisi itsestään mitään. Jatkan matkaani ja päätän pysyä loppukesän luolassani. Aurinko paistaa kuumasti ja nautin siitä, kun tunnen kesän tuoksut ja intujen äänet. Hetken päästä huomaan jo luonnon rauhoittavan vaikutuksen, samalla perun luolasuunnitelmat.
Kun omassa elämässään alkaa kuoria kerroksia, joita on kasannut selviytyäkseen, niin se työ on loputon. Perhetaustastani johtuen en ole koskaan edes uskaltanut ajatella, että voisin olla taitelija, vaikka se on minussa syvästi kytenyt jo kauan. Olen toki käyttänyt tätä puolta monessa työssäni kaupan alalla, mutta vasta nyt uskallan olla se kuka olen.
Viimeisen vuoden aikana olen tutkinut paljon omia varjojani. Se on antoisaa ja teen sitä työtä usein taiteen avulla. Omat varjot estävät meitä tehokkaasti olemasta läsnä toiselle tai yhteydessä muihin ihmisiin ja myös omaan itseen.
Tällä hetkellä olen onnellinen, että en viettänyt edellä mainitussa pihassa kauemmin aikaa, koska huomaan usein, että alan kertomaan asioita, joita toinen ei ole valmis kuulemaan tai se lopulta koskettaa, tai jopa koskee, minuun tai minua. Niinkuin Tommy Hellsten usein sanoo ihmisistä, jotka eivät ole valmiita heräämään omaan henkiseen kasvuun tai tietoisuuden laajentamiseen, niin annetaan heidän nukkua.
Olen palannut maalattavan kankaan ääreen ja kuulen itsessäni sen, ettei minun tarvitse tehdä mitään ,vaan kaikki tekeytyy kunhan olen rehellinen itselleni ja yhteydessä siihen mitä nyt haluaa tapahtua.
Kuulen sydämeni äänen. Usein egomieli haluaa alkaa mahtailemaan ja vie minut hukkaan. Tunnen, että tämän elämän kasvutarinani rakentuu sen ympärille, kuinka riisun itsestäni pelkäävän naisen, joka on kerännyt paljon ikäviä tarinoita matkan varrelta ja samalla tuntenut syvää tyhjyyttä ja kaipausta johonkin mitä kukaan ihminen ei voi minulle tuoda eikä sitä voi rahalla ostaa.
Tunnen tämän kaipauksen olevan kollektiivienergissa; kaipaus johonkin mitä tässä maailmassa on välillä niin vaikea nähdä kaiken kaupallisuuden ja informaation keskellä.
Minä olen jo kauan sitten lopettanut uutisten seuraamisen eikä minusta varmasti saa juttukaveria niiden aiheiden äärelle, mutta tunnen, että elämääni tulee koko ajan ihmisiä jotka puhuvat samaa kieltä kanssani.
Kiitollisena kesäisellä elämän polulla.
Kaikille kaunista kesää toivoen,
Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman opiskelija Kirsi Kesäniemi
