Saako työnteko olla kivaa? Oletko nykyisessä työssäsi siksi, että olet hakeutunut siihen tietäen että se on se, mitä sinä oikeasti tahdot tehdä vai kuuletko usein suustasi lauseen: ”mä nyt olen ajautunut tähän työhön”?
Minä itse ajauduin työhön, jonka kuvittelin olevan minua varten. Työhön, jota kuvittelin muiden odottavan minun tekevät. Toimin vuosia vastoin sitä, mitä minä itse halusin. Yritin olla muita varten antamalla itsestäni kaikkea sitä, mihin voimavarani eivät todellisuudessa riittäneet. Kääsin selkäni tärkeimmälle, itselleni.
Vuosi sitten seinä tuli vastaan. Vuosien paino, yrittämisen nousut ja laskut, vuosia jatkunut unettomuus, voimakkaat keho- ja tunnereaktiot ajoivat minut lopulta siihen pisteeseen, että vaihtoehtoja jäi vain yksi, sairausloma. Miten vaikeaa oli mennä lääkärin vastaanotolle kertomaan, että minä en jaksa enää. Miten helppoa on kannustaa toista pitämään huolta itsestään mutta kun se pitää tehdä itselleen, tuntuu se täysin mahdottomalta. Oppi, jonka olen kotoa saanut on ollut se, että molemmat vanhemmistani jäivät sairauslomalle vasta vähän ennen kuolemaansa. Se oli malli, niin kauan on ihmisen jaksettava.
Minä en jaksanut. Otin totaalisen irtioton omasta yrityksestäni. Minun oli pakko tehdä päätös, että en mene edes fyysisesti käymään siinä rakennuksessa missä yritykseni sijaitsee, en hoida yhden yhtäkään asiaa liittyen yritykseen. Voin kertoa että se oli todella vaikeaa. Niin paljon syyllisyyttä ja häpeää että toisina päivinä tuntui, etten tule selviämään ikinä. Miten vaikeaa oli päästää irti, jättää asiat muiden hoidettaviksi, yrittää itse levätä, olla tekemättä mitään!
Päivät seurasivat toisiaan ja jokaisena uutena aamuna sain todeta, että kyllä se aurinko sieltä aina nousee uudelleen. Sain todeta myös sen, että asiat tuli hoidetuksi vaikka itse en ollut niitä hoitamassa, maailma ei pysähtynytkään vaikka minä annoin periksi.
Viime keväänä, noin puolen vuoden sairausloman jälkeen kypsyi rohkeuteni tehdä päätös jota olin hautonut vuosia, olin unelmoinut siitä ja samaan aikaan kieltänyt sen itseltäni ja uupumukseni sokaisemana olin varma siitä, että se ei ikimaailmassa olisi mahdollista. Miten väärässä olinkaan! Kun otin vastuun itsestäni, suostuin katsomaan totuutta silmiin ja toteamaan ääneen sen, minkä olin tiennyt ja mitä olin samaan aikaan pelännyt, työ jota olin viimeiset 20 vuotta tehnyt, ei ollut sitä, mitä minä aidosti halusin tehdä. Minä tein päätöksen olla palaamatta entiseen työhöni.
Miten vapauttavaa sen päätöksen ääneen sanominen olikaan! Miten hyvältä tuntui olla itsensä puolella, tehdä jotain niin rohkeaa että lähtee tavoittelemaan omia unelmiaan ja mennä sitä liekkiä kohti, mikä minun sisälläni palaa!
Sairauslomani kesti melkein vuoden. Kun uupuu syvästi, se kulkee mukana kai lopun elämää. Se ei tarkoita sitä, etteikö siitä voisi toipua vaan sitä, että sitä on syytä kuunnella. Opetella olemaan itsensä puolella, kuunnella ja kuulla sitä, mikä antaa minulle voimia, mikä vie minulta voimia. Vuosi on ollut raskas, olen saanut kohdata itsestäni kaikkea sitä, mitä jaksamiseni alle olin vuosikausia piilottanut. Olen riisunut itsestäni niitä kerroksia, joita eletty elämä on päälleni kasannut, päästänyt irti niistä odotuksista jotka kuvittelin olevan muiden odotuksia mutta ovatkin koko ajan olleet minun omia odotuksiani itseäni kohtaan. Olen itkenyt, huutanut, ollut surullinen ja vihainen. Ennen kaikkea minä olen pienin askelin toipunut, lähtenyt kulkemaan sitä kohti, mistä minä saan voimia, mikä sytyttää minut.
Tässä minä nyt olen, 43-vuotiaana uuden työelämän kynnyksellä. Olen löytänyt oman paloni, oman intohimoni ja sen, mitä minä todellakin tahdon tehdä. Tänään sain siitä taas konkreettisen kokemuksen kun palaveerasin toivottavasti tulevan asiakkaani kanssa heidän työyhteisönsä hyväksi tehtävästä työstä. Miten paljon voi mahtua iloa ja intoa ihmiseen, kun saa tehdä sitä mitä rakastaa!!!
Elämä tarjoilee meille mitä erilaisempia cocktaileja, osan voimme sekoittaa itse, osa on nieltävä vaikka se olisi kuinka karvas tahansa. Niin loppuun kulutettu kuin se sanonta onkin, että vain minä itse voin vaikuttaa siihen, miten minä asioihin suhtaudun, on se silti totta. Minä valitsen pitää itsestäni huolta, minä tahdon valita elämän, jossa minä itse en pakota itseäni johonkin muottiin jonka kuvittelen olevan jonkun toisen toive. Minä olen ainoa joka elää juuri minun elämääni.
Minä olen vastuussa minusta ja sen vastuun minä tahdon kantaa.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Essi Sivula, Tampere
www.suomentyoyhteisoterapeutit.fi
