Istun työhuoneessa ja yritän pidätellä nousevaa kiukkuani. Poikani kiukuttelee, huutaa ja itkee olohuoneessa. Hänen reaktionsa tuntuu kohtuuttomalta, ja tunnen vihan kasvavan sisälläni. Se tahtoo tuomita poikani käytöksen. Mutta minä en tahtoisi tuomita, koska se ei ole rakkautta. Samalla en ymmärrä, mitä tekisin sisälläni olevalle vihan tunteelle. Alan puolihuomaamattani tuomita samalla omaa keskeneräisyyttäni ja omia tunteitani. Tunnistan, että tunteiden pitäminen sisälläni tekee oloni huonommaksi, joten alan tuntea olevani umpikujassa. Joko tuomitsen itseni, poikani tai mahdollisesti jopa meidät molemmat.
Sitten jostain sisältäni alkaa kuulua armon ääni, ilmeisesti alan tunnistamaan myös oman keskeneräisyyteni. Haluan antaa pojalleni anteeksi hänen käytöksensä, huolimatta siitä että hänen mielen ilmaus jatkuu edelleen, joskin jo vähän lieventyneenä. Menen hänen luokseen ja onnistun luomaan yhteyden, vaikka vielä hetki sitten yhteyden luonti -yritykset ovat päättyneet epäonnistumiseen. Hänkin tarvitsi aikaa ja tilaa, kuten minäkin. En kommentoi hänen aiempaa käytöstään. Halaamme. Samalla huomaan, että oma paha oloni on haihtunut pois. Olen saanut myös itse anteeksi. En asettunutkaan hänen yläpuolelleen, vaan kohtasimme toisemme. Mitä sitten vaikka hänen ongelmansa näyttikin minun silmiini ensin mitättömältä? Taisin unohtaa meidän välisemme ikäeron. Molemmat kamppailimme itsellemme sopivan kokoisen haasteen parissa.
Mitä alan oppia? Armo ja ymmärrys toiselle hänen keskeneräisyydestään on armoa myös itselle.
Armon vastakohta on tuomitseminen. Kun tuomitsemme toisen, opetamme samalla tuomitsemista. Tuomitessamme toisen, tuomitsemme samalla myös itsemme, koska pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä. Keskeneräisinä olemme kuitenkin jokainen kipeästi armon tarpeessa. Ja koska olemme yhtä, armo toiselle on myös armoa itselle. Omavoimainen ego ei tätä näe, eikä voi sitä käsittää.
Kuinka suuri tuo meissä oleva tarve tuomita onkaan, kun näemme toisen tekevän ”vääryyttä”. Ehkä keskeisin kysymys itsellemme esitettäväksi ei olekaan se, toimiko tämä ihminen oikein vai väärin. Voisiko keskeisempää olla tarkastella omaa suhtautumistamme häneen? Jos keskitymme vain siihen, toimiko hän oikein tai väärin, uskomme tuomitsemiseen. Kun uskomme tuomitsemiseen, alamme oikeuttaa omaa rakkaudetonta käytöstämme toisen toiminnalla.
Tuomitseminen ei ole rakkautta, ja ehkä tämän tunnistaminen on meille ihmisille yksi keskeisimmistä seikoista. Jos tuomitsemme ihmisen, joka käyttäytyy rakkaudettomasti, syyllistymme itse rakkaudettomuuteen. Rakkaudettomuutta ei voi siis poistaa tästä maailmasta tuomitsemalla. Jos tätä yritetään (kuten on tehtykin), syntyy vain loputon kehä, jossa rakkaus loistaa poissaolollaan. Rakkaus on enemmän kuin pahuuden puutetta, vaikka pahuus onkin rakkaudettomuutta.
Sen sijaan, että yrittäisimme ylläpitää omaa virheetöntä minäkuvaa, mitä jos armahtaisimmekin muita? Näin hoitaisimme sekä lähimmäisiä että itseämme. Armo on sovitus meissä olevalle keskeneräisyydelle. Se on takuu siitä, että rakkaus voittaa lopulta aina. Se on myös anteeksianto ihmisen omavoimaisuudelle.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Veli-Matti Anttila, Turku
www.sisainenmatka.fi
