Olen kadottanut lukkoni. Se kuuluu kaappini oveen sillä aikaa kun minä jumppaan. Kadotin sen itse asiassa jo monia kuukausia sitten. En ole viitsinyt hankkia uutta. En ihan tarkkaan tiedä miksi. Osittain vastaus liittyy viitseliäisyyteen, tai siis sen puutteeseen. Osittain luottamukseen. Minä haluan luottaa. Haluan luottaa siihen, etten tarvitse lukkoa. Ettei minun tarvitse lukita vähäisiä tavaroitani sillä aikaa kun jumppaan.
Oletko nähnyt elokuvaa ”The square”? Siinä on kohtaus, jossa nykytaiteen museoon on rakennettu näyttely. Näyttelyn teemana on luottamus. Ison näyttelytilan lattiaan oli piirretty neliö, johon näyttelyvieraita pyydetään jättämään tavaransa kierroksensa ajaksi. Jättäisitkö sinä lompakkosi ja puhelimesi tuohon neliöön? Minä tiedän että jättäisin. Uteliaisuus ja halu luottaa veisivät voiton. Siis mikäli tuo näyttely olisi Tanskassa, missä elokuva on kuvattu. Tai ihan missä tahansa muussakin Pohjoismaassa. Muussa tapauksessa olisin ehkä vähemmän utelias.
Mietin toisinaan omaa etuoikeutettua asemaani. Sitä että asun maassa, jossa voin hyvin jättää kaappini lukitsematta jumppani ajaksi. Ihmisoikeuksia, jotka ovat minulle itsestäänselvyyksiä. Aineellista turvaa, jonka keskelle olen kasvanut. Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka tämän todellisuuden ovat viisaudessaan rakentaneet. Ei minua tosin reppureissuillani Afrikassakaan kukaan ryöstänyt. Tai no, Visa-korttini kopioitiin kerran kun luotin erääseen hostellin pamppuun, joka kehotti laittamaan passin ja pankkikortin tallelokeroon bambumajamme lattiassa. Mutta sen kyllä näin ja tunsin, mitä eriarvoisuus tekee ihmisten väliselle luottamukselle.
Ja todettakoon, että koin omat motiivini auttaa vähän ristiriitaisempana sitten muutamia vuosia ja reissuja myöhemmin. Samalla oma etuoikeutettu asemani tällä pallolla tuntui entistä käsittämättömämmältä.
Muistan miten huokasin syvään palatessani Suomeen matkoiltani. Rutistin vähemmän kassiani. Vilkuilin vähemmän ympärilleni. Saatoin kulkea missä huvittaa milloin huvittaa. Vapaus tuntui hurjalta ja mahtavalta. Uni syveni.
Tämän huolettomuuden alta olen kuitenkin aikuisiällä löytänyt aikamoisen jännittäjän. Se on ollut hämmentävää. Tämän ulospäin iloisen ja hymyilevän haahuilijan alta. Mitä sitten oikeen jännitän? Mihin oikein olen varautunut hartiat jumissa ja pala kurkussa?
Niinpä. Se onkin pidempi juttu. Minusta se liittyy osittain tarpeeseen kontrolloida asioita ja ihmisiä, leikin puuttumiseen elämästä. Kati Sarvela kirjoittaa siitä mielestäni hienosti. ”Yhteisölliseen leikkiin liittyy läheisesti sosiaalinen liittyminen toiseen myötätuntoisesti ja hyväksyvästi. Leikissä turvallisuuden kokemus ei ole vain vaaran puuttumista, vaan se on myös henkisen kasvun maaperää: ihminen oppii viihtymään epävarmuudessa. Uskallamme terveessä leikissä paljastaa oman haavoittovuutemme ja saatamme jopa osata nauraa sille. Leikissä ja luovuudessa on mahdollista löytää itseensä ja toisiin ihmisiin tutkiva ja utelias uusi suhde.”
On mahtavaa huomata, että minä olen oppinut paremmaksi leikkijäksi. Hartiatkaan eivät ole enää yhtä jumissa.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Anna Rissanen
