Sain eräältä ihmiseltä runon, jonka alkuperä ja kirjoittaja pysyy tuntemattomana, vaikka kuinka etsin. Kaikki kunnia kirjoittajalle, ken lienee.
Värssy sai pohtimaan, mitä työtä kipeät kokemukset meissä tekevät. Tätä asiaa pohdimme kollegani Jaana Toikkasen kanssa myös. Miksi joitain ihmisiä kärsimys ja kipu syventää lisäten lempeyttä ja ymmärrystä toisia kohtaan, ja miksi joitain se kovettaa entisestään tehden heistä heikkoutta paheksuvia ja myötätunnottomia valesankareita?
Varmaa on, että kivuliaat kokemukset vaikuttavat. Kivulla on suunta. Se voi sulkea ihmisen ja viedä etäämmälle yhteydestä tai se voi avata ja viedä lähemmäs ja kohti. Kivun voi antaa kovettaa ja kylmettää tai sen voi antaa pehmentää ja tuoda lämpöä. Se voi olla vankila tai se voi olla vapaus.
Kysymys ei niinkään ole siitä, mitä on tapahtunut, vaan siitä mitä kipua se kokijassaan aiheuttaa ja millä hyväksynnällä se kokemus kohdataan. Me kaikki koemme menetyksiä, jokaisella omansa. Niitä on turha arvottaa, eikä niillä ole syytä kilpailla tai kilpeänsä kiillottaa. Vahvin ei ole se, joka kaaduttuaan nopeimmin nousee ylös ja vakuuttaa, että ei tunnu missään, vaan se joka uskaltaa olla kipunsa kanssa totta itselleen ja muille.
Heitä, joita kipeät kokemukset pehmentävät kutsun sydämen viisaiksi.
Runo menee näin:
”Nyt annan tuskan mieluummin pehmentää kuin kovettaa.
Nyt annan kivun mieluummin avata kuin sulkea minut.
Kuljettakoon tuska minut nyt mieluummin rakkauteen kuin vihaan. Laajentukoon rakkaus yli kaiken olevaisen, kaiken häpeän ja syyllisyyden ottaen syliin kuin lämmin torkkupeitto.” -tuntematon
Miten sinä kohtaat oman tai toisen kivun ja surun? Saako se olla niin kuin se on. Juuri sen kokoinen, näköinen ja mittainen millaisena se koetaan?
Ihminen tavattavissa -terapeutti, parisuhdekonsultti Ruusa Hentilä
