Se mitä tarvitsen, elää minussa.
Se mitä saan, näkyy minussa.
Omien tarpeiden nielaiseminen on näennäisen oiva keino olla helppo, vaivaton ja näkymätön siellä, missä tarpeista puhuminen on kiellettyä ja ehkä ainut tapa olla ehdollisesti hyväksytty. Kysymyksessä voi olla myös tiedostamaton selviytymiskeino: kieltämällä itseni jään ylipäänsä henkiin.
Ihminen sopeutuu harmillisen hyvin itsensä kieltämiseen, mutta vaarana on, että siitä maksavat myöhemmin kanssaihmiseni erilaisen pahoinvoinnin tai kärsimyksen merkeissä, kun itsensä kieltämään oppineena voin epämääräisen pahoin ja puran sitä lähi-ihmissuhteissa, jossa hivenkin turvaa on.
Mitä enemmän alan tuntea omia sisäisiä toiveitani, halujani ja unelmiani, alan hahmottaa tarpeitani, jotka ovat tunteideni kehto. Jokainen täytetty tai täyttymätön tarve puhuu minussa omaa kieltään; täyttymättöminä ne jyytävät luissa ja ytimissä erilaisina kipuina, kuplivat toiminnassani aggressiivisuutena, kateutena tai katkeruutena, tai sinkoilevat suustani rumina puheina. Täytettyinä ja vastaanotettuina tarpeeni sen sijaan hellivät selkäpiitäni ja saavat kasvoni hymyyn ja sylini auki elämälle ja läheisilleni.
Omien tarpeideni tutkiminen ei tarkoita sokeaa toimintaa niiden yksipuoliseen täyttämiseen toisten ihmisten kustannuksella. Tutkiminen on niiden tunnistamista, hyväksymistä ja arvioimista ja niistä vastuun ottamista: mikä tarve on milloinkin ajamassa minua toimimaan milläkin tavoin ja miksi? Kulloinenkin toimintani motiivi paljastaa minulle olennaisimman suhteestani tarpeisiini ja itseeni: motiivini on puhdas ja kaunis, kun se vie minua vastuullisena tarpeistani kohti rakentavaa yhteyttä itseeni ja toisiin, kun ilmaisen tarvitsevuuteni ja rajani selkeästi, toista kunnioittaen. Väärä motiivi voi olla tuhoisa ja kuiluja ihmissuhteissani ruokkiva; en voi pyrkiä tarpeisiini koskaan pakottamalla, manipuloimalla, tuhoamalla, tai alistamalla muita. Silloin en ole löytänyt todellista tarvettani, vaan toimin edelleen sen kieltäen ja selviytymismekanismeihini turvautuen.
Toimintani määräytyy siis paljolti sen mukaan, halusin tai en, miten hyvin tai huonosti olen tunnistanut tarpeeni toimintani taustalla ja hyväksynyt vastuuni niistä. Esimerkiksi jos löydän itseni toistuvasti huutamasta läheisilleni, olisi syytä pohtia mikä saa minut toimimaan niin. Onko todellinen syy läheisteni pöljöydessä vai voisiko syy ollakin jossakin täyttymättömässä tarpeessani? Tarvitsisinko hetken omaa tilaa ja aikaa, lepoa tai kuulluksi tulemista kenties? Mitä tapahtuu jos ilmaisen tarpeeni ääneen? Likaveteni valuu toisten, yleensä läheisimpieni, niskaan niin kauan kuin kieltäydyn, tiedostaen tai tiedostamattani, tutkimasta tarpeitani ja kantamasta niistä vastuutani puhumattomuudella, torjumisella ja peiliin katsomisesta kieltäytymällä.
Omien tarpeiden kuuleminen ei ole itsekkyyttä. Ei se tee minusta itsekästä, että vaalin omaa hyvinvointia ja olen siten helpompi ihminen olla tekemisissä. Itsekkyyttä on sen sijaan esimerkiksi se, että annan itseni näivettyä ja yritän viedä salakavalasti muutkin mukaan samaan viemäriin omien likavesieni kanssa. Sinne minne valuvat kielletyt haaveet ja unelmat kateuden ja katkeruuden värjääminä, likaantuneina ja haisevina. Elämän kieltämisen jätekasaan.
Jokainen itsessäni tunnistama tarve nostattaa esiin vastuukysymyksen: onko tämä tarve täytettävissä ja jos on niin miten? Minä aikuinen ihminen olen vastuussa omien tarpeideni huoltamisesta, enkä voi odottaa enkä olettaa, että toiset hoitavat minua kuin pientä lasta tulee hoitaa. Minun on itse avattava suuni ja ilmaistava ympäristölleni ne tarpeet, joiden huomioimiseen tarvitsen toisia.
Ei tarve läheisyydelle hoidu yksinäisellä metsälenkillä, tarve hellyydelle suklaalevyllä, tarve hyväksytyksi tulemiselle jatkuvalla suorittamisella tai tarve omalle tilalle pakottautumalla jatkuvaan sosialisointiin. Tarpeiden torjuminen saa oravanpyörän pyörimään entistä kiivaammin, kun hoidan tarpeitani väärillä lääkkeillä ja ihmettelen sisäistä tyhjyyttä joka jäytää aina vaan kovemmin.
Minun tarpeeni ovat yhtä kauniita kuin sinun. Eläessämme yhteydessä niihin elämme todennäköisemmin myös yhä aidoimmassa yhteydessä toinen toisiimme. Inhimillisinä ja tarvitsevina ja samalla vastuullisina omasta ja toistemme hyvinvoinnista.
Kaikki tarpeet eivät varmastikaan voi tulla täytetyiksi, mutta jo se, että en kiellä niiden olemassaoloa, on kuin istuisin kesäterassilla iltapäivän auringossa keinutuolissa mukavasti keinutellen. Oloni on syvältä asti hyvä ja suhde elämään vilpittömän kiinnostunut ja kiitollinen.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, terveydenhoitaja Marjo Juutilainen
