Sininen planeetta kiertää tähtensä ympäri. Sen vauhti on rauhallinen ja verkkainen, niin verkkainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija huomaa liikettä lainkaan. Se on kiertänyt jo vuosikausia, vuosisatoja, jopa vuosimiljardeja. Eikä se ole tässä ajassa erityisesti tullut mihinkään eikä päässyt perille. Päästyään kerran ympäri se lähtee uuteen kiertoon vain palatakseen jälleen lähtökohtaansa. Uudelleen ja uudelleen.
Planeetan pinnalla häärii tuskin havaittavia, pieniä olentoja. Ne tulivat sinne vasta äskettäin, joitakin satoja tuhansia vuosia sitten. Mutta ne ovat jostain saaneet päähänsä, että nyt on kiire. Nopeasti, tehokkaammin, enemmän, vähemmässä ajassa! Kun heiltä kysyy, että mihin he ovat menossa, he eivät tiedä. Jotkut eivät edes malta pysähtyä pohtimaan kysymystä, vaan ryntäävät jo seuraavan hetkeen tekemään seuraavaa asiaa. Tämä hetki meni jo ja seuraavaan pitää juosta, ettei sekin karkaa.
Ulkopuolisen tarkkailijan silmissä heidän käyttäytymisensä vaikuttaa selittämättömältä, jopa oudolta. Varsinkin kun heidän elämäntapansa, hänen sitä tarkemmin tutkittuaan, tuottaa asioita, jotka uhkaavat tuota sinistä kotia. Sitä joka verkkaisesti kiertää tähteä eikä ole menossa mihinkään. Aivan kuin heillä olisi varaplaneettoja, joihin siirtyä kun koti myrkyttyy, menettää elinvoimansa ja alkaa tuhoutua.
Ulkopuolinen tarkkailija kulkee olentojen keskellä ja yrittää löytää selitystä näin absurdille käyttäytymiselle. Eivätkö he tunnista kotiplaneettansa omaa rytmiä, sen verkkaisuutta ja hitautta? On kuin he olisivat astuneet sen ulkopuolelle, vaipuneet johonkin käsittämättömään uneen, joka pitää heitä vallassaan ja saa käyttäytymään oudolla tavalla.
Nukkuvatko he todella? Mitä ovat nuo pienet esineet, joihin he pysähtyessään tuijottavat, jotkut jopa kulkiessaan? Mitä he niissä näkevät? Sen täytyy olla jotain varsin merkittävää, sillä he eivät enää huomaa toisiaan, eivät taivaalla lipuvaa pilveä, eivät varpusten sirkuttelua pensaissa eivätkä lastaan rattaissa. Jotain ratkaisevan tärkeää niissä täytyy olla, koska he ovat ikään kuin astuneet niihin sisälle, vaihtaneet todellisuuden siihen ihmeelliseen, minkä he laitteissaan tavoittavat.
Miksei kukaan pysähdy? Miksei kukaan katso silmiin, miksi kaikki vaikenevat ja ryntäävät johonkin? Mihin he ryntäävät? Seuraavaan hetkeen, siihen joka on koko ajan häämöttänyt heidän edessään ja luvannut suuria? Mutta mikä on se tuollainen hetki? Mistä se tulee ja mitä se pitää sisällään? Löytyykö se noista laitteista, taikalaatikoista? Ulkopuolinen tarkkailija näkee näynomaisesti ja kauhuissaan, kuinka taikalaatikko kaappaa nuo ihmiset lopulta kokonaan. He tulevat sokeiksi kaikelle muulle, toisilleen ja sille todellisuudelle, jossa tuo sininen planeetta vaeltaa.
Tarkkailijalle tulee kummallinen olo. On kuin nuo olennot olisivat astuneet epätodellisuuteen. Kuin heidät olisi lumottu tai noiduttu. Vaivutettu myrkylliseen uneen. Eikä tässä kaikki, he näyttävät siirtävän tuon unensa planeetan uusille tulokkaille, niille jotka ovat vielä heitäkin pienempiä. Tuntuu kuin nämäkään eivät enää huomaisi sinistä planeettaa, johon he juuri tulivat. Järkyttävää ja käsittämätöntä, ulkopuolinen tarkkailija sanoo itsekseen.
Vihdoinkin hän huomaa jonkun, joka tuntuu olevan hereillä. Se näkyy tämän silmistä, ne katsovat kohti. Se näkyy hänen kasvoiltaan, ne hymyilevät. Hän näkee edessään olennon, joka näyttää olevan paikallaan. Vaikka hän ulkoisesti liikkuu, jokin hänen sisällään tuntuu pysyvän tässä. Tarkkailija tutkii ilmiötä ja ihmettelee. Sitten hän keksii, että tuo olento on läsnä. Vaikka hän liikkuu, hän on tässä. Hän on kuin tuo sininen planeetta. Sekin liikkuu mutta pysyy silti siinä missä se on. Ehkä juuri sentähden se liikkuu verkkaisesti ja vaivihkaa.
Tarkkailija tarkkailee tuota poikkeavaa olentoa. Hänellä ei näytä olevan taikalaatikkoa. Hänen huomionsa kohdistuu ympäristöön, muihin ihmisiin, hän näkee juuri taivaalla lipuvan pilven, kuulee varpuset pensaissa ja katsoo pientä vauvaa silmiin, joka hymyilee. Vauva on vielä hereillä niin kuin hänkin jo on.
Ihminen tavattavissa -ohjelman perustaja Tommy Hellsten
