Miten kohtelisit lasta hetkellä, jolloin hän itkee, ilmaisee vihaansa, on hätääntynyt ja peloissaan? Jos lapsi ei olisikaan sinun, millä lämmöllä ja lempeydellä lähestyisit tuota lasta? Ja miten rakastavasti häntä katsoisit? Minä kysyisin, että mikä hätänä? Sanoisin, että ei pieni mitään hätää, minä autan sinua.
Mikä estää meitä toimimasta sillä lämmöllä omaa lasta kohtaan? Mistä nousevat vaatimukset, jotka eivät koske toisten lapsia, mutta kyllä omaamme? Miksi oman lapsemme pitää olla täydellinen, kun emme sitä vaadi toisten lapsilta? Miksi lohdutamme vieraan lasta, että sattuuhan noita, mutta oman lapsen kohdalla ymmärrys loppuu?
Vanhemmuuden vastuu ei jää siihen, että huolehdimme hampaiden pesusta, autamme läksyissä, huolehdimme terveellisestä ravinnosta tai opetamme sitomaan kengännauhoja ja varoitamme vaaroista. Vastuu on paljon arkista toimintaa suurempi.
Meillä on vastuu rakastaa ehdoitta. Se on omista ambitioista ja uskomuksista irti päästämistä. Se on irrottautumista siitä kuvasta, jollaisena minä lapseni mieluiten näkisin. Ja oman ”alati oikeassa olevan” vanhemmuutemme kyseenalaistamista. Vastuullamme on siis selvittää itsessämme esteet rakastaa ehdoitta ja murtaa ne.
Meillä on vastuu työstää omat pelkomme ja häpeämme, jotta ne eivät tukahduta lastamme elämästä vapaana ja pelotta.
Meillä on vastuu hoitaa itsessämme kuntoon kaikki se, mikä on joskus mennyt rikki.
Ehdoitta rakastaminen ei ole sitä, että sallimme lapselta kaikenlaisen toiminnan. Mutta, että kaiken toiminnan keskelläkin, olkoon se hyvää tai huonoa, me vankasti rakastamme tuota pientä ihmistä ja hyväksymme hänen keskeneräisyytensä, tunteensa ja tarvitsevuutensa. Jotta me siihen kykenemme, vastuullamme on kohdata ensin oma keskeneräisyytemme ja hyväksyä se.
Minulla on ollut tapana hyysätä lapsia; varmistaa, että ovathan he muistaneet sitä ja tätä ja onhan kaikki hyvin. Katastrofin pelkoni karjuu jatkuvalla syötöllä erilaisia varoituksia ja kehotuksia suustani lapsille. Ja huutaa vielä perään, että ehkä sinun olisi parempi taluttaa siinä kohdassa pyörää varmuuden vuoksi. Tai hei odotapas, mitä jos minä tulen saattamaan.
Tämä ei ole rakkautta vaan pelkoa; toimintaa, joka on kontrolloivaa ja menettämisen pelosta ohjautuvaa. Tukahduttavaa niin lapselle kuin minulle. Tällaisessa pelosta ohjautuvassa toiminnassa on väärä viesti lapselle. Minä en luota. En luota lapseen ja siihen, että hän selviäisi. En luota, että elämässä voisi käydä hyvinkin. Jos minä en luota, miten lapsi oppii luottamaan?
Toiminnalla on myös toinen petollinen puoli. Jatkuva varmistelu, suojelu ja kaiken huolehtiminen lapsen puolesta puhuu rehellisesti tutkiskeltuna valitettavasti muusta kuin rakkaudesta. Se kertoo pikemminkin siitä, että väistelen ikäviä tilanteita, jotka nostavat minussa pintaan tunteita, joita en haluaisi tuntea ts. lapsen sijaan suojelen itseäni. Tuskaisaa myöntää, mutta vanhemmuuden kannalta tämä on ollut yksi tärkeimmistä oivalluksistani.
Jos haluan olla tuntematta noita äärimmäisen raskaita tunteita itseni kanssa, niin mikäpä olisi sen parempi strategia kuin pyrkiä kaikella tarmolla vaikuttamaan kaikkeen niin ettei lapseni koskaan tunne pettymystä tai mikäli pettymys on tapahtunut, niin äkkiä äkkiä saada lapsi taas hyvälle tuulelle, jotta voin itse voida hyvin. Ja tästähän vanhemmuudessa ei ole kyse. Jos minulla ei ole kykyä kohdata lapsen tunnemyrskyjä menemättä niistä itse sekaisin, en koskaan yllä siihen mitä haluan olla – turvallinen ja ymmärtävä äiti. Jos pelkään omia tunteitani, niin eihän minulla ole mitään kapasiteettia auttaa lastani niiden kanssa.
Näin monin tavoin itsessä elävät tutkimattomat tummat vedet ovat vaikuttaneet vanhemmuuteeni ja toimivat esteenä tuottamasta rakastettuna olemisen kokemusta lapsilleni, jos en niitä tiedosta.
Ehdoton rakkaus ei ole pumpulia. Sillä se vaatii hurjaa luottoa siihen, että elämässä käy hyvin. Se vaatii kykyä kohdata ja sietää hyvin raskaita tunteita itsessään ilman, että ne lähtevät ohjaamaan toimintaa tai sokaisee meidät. Ja se vaatii meiltä vanhemmilta irti päästämistä siitä ajatuksesta, että kykenemme suojelemaan lastamme ja itseämme kaikelta ikävältä ja suostumista siihen, että rakkaudella ei todella ole ehtoja. Ei sitten minkäänlaisia. Ja että se, mitä rakkaudeksi kutsumme ei ole vain sanahelinää, vaan näkyy toiminnassamme suhteessa lapseen.
Kysymyksiä pohdittavaksi:
Millaisena näet lapsesi? …sillä niillä silmin hän oppii itsensä näkemään.
Miten kohtelet itseäsi, kumppaniasi ja lastasi? …sillä se on malli, miten lapsi oppii itseään ja muita kohtelemaan.
Millaisina hetkinä tunnet suurta rakkautta ja ylpeyttä lastasi kohtaan?
…Jos rakastat ehdoitta, eikö sen tunteen tulisi olla läsnä ja sisälläsi joka hetki?
Ihminen tavattavissa -terapeutti, parisuhdekonsultti Ruusa Hentilä
www.studiomielikuvitus.com
