Mitä kuuluu, parisuhde?

10.08.2020

Riittääkö yhteistä intoa, huumoria, fyysistä ja henkistä yhteyttä, turvaa, kunnioitusta, ristiriitojen sovittelukykyä ja -halua, hyvää tahtoa? Vai onko kenties yksinäisyyttä enemmän kuin yhteyttä? Ohittamista enemmän kuin kohtaamista? Ahtautta enemmän kuin tilaa? Itsestäänselvyyttä enemmän kuin kiitollisuutta? Alistamista enemmän kuin kunnioitusta? Alistumista enemmän kuin tervettä rajojen asettamista - lupaa ja kykyä kertoa mikä ei tee itselle hyvää?

Jos missä niin parisuhteessa tulee usein näkyväksi toisaalta kaikki se mikä on ollut oma paikkamme varhaisissa kiintymyssuhteissamme (vanhempi-lapsi) ja ihmissuhteissamme sen jälkeen, sekä toisaalta se miten kasvu- ja elinympäristöissämme on suhtauduttu toisiin ihmisiin ylipäänsä. Niiden pohjalta meihin on rakentunut se miten kykenemme liittymään toiseen ihmiseen ja millainen on omanarvontunteemme: olemmeko tasavertaisia, vai kenties yltä- tai altavastaavia suhteessa muihin?

Turvattomissa tai välttelevissä kiintymyssuhteissa omanarvontunteemme ei ole päässyt kehittymään riittävästi, vaan sisäisesti turvattomina ja arvottomina saatamme esimerkiksi tiedostamattamme ripustautua toiseen ja odottaa häneltä itsellemmekin epäselvien tarpeidemme tyydyttämistä. Ehkä miellytämme toista tehden todellisen itsemme näkymättömäksi, koska pelkäämme ettemme muuten kelpaa. Tai alistamme toista kohottaaksemme piilossa lymyilevää heikkouttamme, jota tuntuu mahdottomalta myöntää.

Onneksi voi olla myös niin, että jos missä niin parisuhteessa voi parhaimmillaan löytyä myös paikka henkilöhtaiselle kasvulle ja kehitykselle - molemmilla omaksi ja sen myötä myös yhteiseksi hyväksi.

Muutama kysymys johdatelkoon sen äärelle mistä olemme parisuhteeseemme tulleet. Niiden kohtaaminen voi avata polkuja "yhdessä mutta yksin" ja "paikalla, mutta ei läsnä" -kokemusten ymmärtämiseen ja avaamiseen, jos tuntuu siltä, että kaikki ei ole suhteessa hyvin.

Onko lapsuuden perheessäni ollut paikka yhä uudelleen palautuvassa yhteydessä, jopa kaikkein hankalimmissakin hetkissä - kuten turvallisessa kiintymyssuhteessa tulisi olla, jotta kasvaisimme empaattisemmiksi, itseä ja toisia arvostavammaksi ja luottavaisemmiksi? Miten siellä itkuuni suhtauduttiin? Entä tahtoni ilmaisemiseen? Millaisen mallin olen oppinut konflikteista tai kommunikaatiosta ylipäänsä? Miten isä kohteli äitiä naisena, entä äiti isää miehenä? Sainko olla lapsi: tarvitseva ja avuton, utelias harjoittelemaan ja oppimaan, spontaani ja huoleton, vai oliko minulla kenties liikaa vastuuta ikäisekseni? Oliko lapsuuden perheessäni empaattista kuuntelua, kohtaavaa vuorovaikutusta, itseä ja muita kunnioittavaa, vastuullista vanhemmuutta ja aikuisuutta? Oltiinko siellä myös läsnä sen sijaan, että kulissit kumisivat tyhjyyttä kun kiire tai vanhempien erilaiset addiktiot kietoivat heitä pauloihinsa? Kunnioitettiinko siellä toisten rajoja ja itsemääräämisoikeutta suhteessa omiin tunteisiin, tarpeisiin, kehoonkin? Sallittiinko siellä virheitä ja voitiinko syyllisyydestä vapautua erottaen väärät teot arvokkaasta persoonasta ja säilyttäen ehdoton ihmisarvo silloinkin kun tekomme tai toimintamme aiheutti muille harmaita hiuksia? Oliko oman vuoron odottaminen turvallista luottamusta siihen, että senkin aika koittaa? Vai pitikö omista oikeuksista taistella viidakon laeilla tai kenties luopua kokonaan?

Edellä luetellut muutamat kysymykset jo osoittanevat siihen epätäydellisyyteen, jossa olemme kasvaneet, kaikki enemmän tai vähemmän epätäydellisten vanhempien tai muiden huoltajien hoteissa. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että koskaan ei ole liian myöhäistä korjata, eheyttää, parantaa - siihen tulee vain suostua näkemällä ensin sen tarve itsessä.

Täydellisyyttä ei löydy edes epätäydellisyyttä osoittamalla, mutta epätäydellisyys voi muotoutua hedelmällisemmäksi siellä missä se hyväksytään ja myönnetään. Missä nöyrrytään toteamaan ja tunnustamaan haavoittuvuuttamme, keskeneräisyyttämme ja virheitämme. Missä lakataan peittämästä häpeää muka-täydellisyyteen, "kiitos oikein hyvää kuuluu" -kulisseihin, joiden takana ahdistaa, itkee, laiminlyö, torjuu, takertuu, pelkää ja arkailee liian moni täyttymätön tarve.

Siellä missä uskallamme ja voimme tulla näkyviksi haavoittuvina ja tarpeinemme, emme tavoittele mahdottomia, tai muovaa itsestämme kulissien taakse piiloutuvia täydellisen ihmisen kuvajaisia, omin hartiavoimin sinnitteleviä yksinäisiä ihmisraunioita, vaan löydämme merkityksellisyyttä kasvunvarasta; mitä tarkemmin rohkenen katsoa itseäni, sitä vähemmän minulla on varaa osoittaa toista. Silloin mahdollistuu yhteys, kohtaaminen, näkyväksi ja nähdyksi tuleminen - silloin mahdollistuu rakkaus - ihmisen kokoisena, epätäydellisenä ja keskeneräisenäkin armoitettuna ja rakastettuna eläminen.

Emme kuitenkaan välttämättä voi uskoutua heikkouksistamme tai tarpeistamme toisillemme päättämällä tehdä niin, ellemme ole saaneet siitä turvallisia kokemuksia aiemminkaan elämässä. Tarvitsemme lihaa lupausten ympärille, todellisuutta ja kokemuksia päätöstemme pohjaksi. Turvaa, jossa voimme oppia luottamaan. Rakkautta, jossa voimme oppia rakastamaan.

Tarvitsemme siis rehellisiä peilejä aiemmissa ihmissuhteissamme tapahtuneita, ehkä kohtalokkaitakin säröjä korjaavia, kohtaavia ja hyväksyviä katseita, kuulevia korvia ja armollisia ja totuudellisia sanoja, joista voimme heijastaa omaa kuvaamme mahdollisimman kokonaisesti: heikkoudet ja vahvuudet, hyvät ja huonot, kypsät ja epäkypsät - kaikki sekä-että hyväksyen. Ei mustavalkoisesti ihannoiden tai tuomiten, joko-tai lokeroiden, mitätöiden, vähätellen, torjuen tai hyläten.

Missä saan turvassa peilata ihan aidosti kaikkea sitä mitä olen? Jos se ei ole luontevaa ja mahdollista ihmissuhteissani, voi sitäkin varten hakea apua terapeutilta - yksin tai yhdessä. Avun hakeminen ei aina tarkoita, että asiat ovat niin huonosti - se voi tarkoittaa myös sitä, että tässä parisuhteessa halutaan elää täyttä elämää.

Sitoutuminen on tahtotila ja valinta, joka edellyttää vastavuoroisuutta, keskinäistä kunnioitusta ja tilaa kasvaa - sitä että suostumme katsomaan itseämme ja toisiamme yhä uudelleen ja yhä uudessa valossa. Se ei tarkoita alistumista/alistamista, itsenäisyydestä luopumista ja passiivista ripustautumista hinnalla millä hyvänsä, vaan se on yhdessä elämän vastaanottamista kaikkine puolineen ja vaiheineen. Se on myös ihmisarvon näkökulmasta ehdotonta tasa-arvoisuutta, joka ei rajoitu sukupuoleen, vaan ihmisyyteen sen syvemmässä merkityksessä: olemme kaikki ihmisinä tarpeinemme ja tunteinemme yhtä oikeutettuja rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi, myös parisuhteissamme.

Siksi onkin myös tärkeää erottaa missä voi syntyä kasvua, missä kurotetaan vastuullisin ottein kohti nöyrtymistä ja muutoksen tarvetta ja mahdollisuutta ja missä taas suljetaan ovet ja ikkunat, kutistetaan, mitätöidään, ruhjotaan, estetään - asetutaan poteroihin ja kieltäydytään katsomasta rehellisiin peileihin ja käännetään aina katse itsestä toiseen: en minä, mutta kun sinä. Kaikki peilit kun eivät heijasta oikein, kokonaan tai jopa ollenkaan. Sellaiset rikkovat, vääristävät ja tuhoavat kuvan, ihmisen, ellei siihen tule nöyryyttä - kykyä nähdä paha myös itsessä.

Ei ole tervettä etsiä vikaa vain itsestä tai toisesta, vaan terve ja uudistuva parisuhde on aina kahden ihmisen yhteistyötä. Siinä luodaan lisää sinua ja minua ja sen myötä yhä enemmän myös meitä.

Yhteys parisuhteessa, sen kestämistä vuosista tai kuukausista riippumatta, mahdollistuu yhä paremmin itsetuntemuksen vahvistamisen myötä. Sen myötä avautuu armollinen ikkuna myös puolisolle, joka saa rinnalla yhä enemmän tilaa olla itseellinen, oma persoonansa omine keskeneräisyyksineen, heikkouksineen, vahvuuksineen, kaikkineen. Aiempi "aina sinä", tai "sinä et koskaan" -valitus tai keskinäinen kilpailu omasta arvosta voi alkaa muuttua "minusta tuntuu", tai "minä tarvitsen" -kommunikaatioksi, jossa otetaan aikuiselle kuuluvaa vastuuta. Voimme kasvaa yhteen vain näkemällä itsemme ja toisemme. Erilleen alamme kasvaa nähdessämme vain itsemme tai toisemme.

Aidossa yhteydessä olemme enemmän kuin haavamme - vyyhti erilaisia ja yhä uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia. Kuinka silloin voi koskaan kyllästyä toiseen?

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050-3486778

 

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.