Toivo on kautta aikojen ymmärretty ihmiskunnan elämää turvaavana ja kannattelevana voimana.
Toivo on kantanut ja kantaa meitä yhä läpi vaikeiden aikojen ja valaa uskoa
kykyymme päästä elämässämme eteenpäin, kuten kohti tavoitteita, helpotusta, armoa ja uusiaalkuja. Toivon tuoman voiman valossa elämän voi kokea merkityksellisenä
kärsimystenkin hetkillä. Toivo on enemmän kuin tunne, se on meille voimaksemme annettu lahja elämän matkallemme.
Voimana toivo on armollinen – riippumatta meistä ja olosuhteista, valikoimatta ja
ehdoitta, se on sitä tarvitseville aina olemassa. Toivoa ei voi suorittaa, vaan se herää
omassa tahdissaan, pakottamatta. Se avautuu yhteydessä hyväntahtoisiin ihmisiin,
joiden kanssa voimme tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Myös eläimet ja luonto
voivat havahduttaa meidät merkityksellisyyteen, jossa toivo herää. Syvimmiltään toivo
kumpuaakin rakkaudesta ja valaa uskoa siihen, että vaikka kaikki elämän langat eivät
olekaan omissa käsissämme, voi elämässä, ja jopa kuolemassakin, käydä lopulta hyvin.
Toivo vahvistaa kokemusta omasta toimijuudestamme, vaikutusmahdollisuuksistamme
omaan elämäämme, kuten myös omasta paikastamme ja merkityksestämme elämässä.
Toivo on rakkauden sisarus ja auttaakin meitä suhtautumaan itseemme ja toisiimme
armollisemmin; kun meillä on toivoa, tahdomme myös muiden sitä kokevan ja
edesautamme toivon ylläpitoa hyväntahtoisuudellamme. Kohtaamme, autamme,
tuemme ja rohkaisemme heitä, jotka elävät epätoivon partaalla, sillä tiedämme itsekin
miten kipeästi toivoa silloin tarvitaan.
Voiko toivo olla tarpeetonta tai jäädä tavoittamatta?
Joskus puhe toivosta voi kuitenkin kaikua sanahelinänä ja todellinen kokemus siitä
jäädä vaillinaiseksi tai puutteelliseksi. Se millaisia kokemuksia meillä on elämämme
kriiseistä ja käännekohdista, vaikuttanee kokemukseemme elämän mielekkyydestä ja
mielettömyydestä, toivosta ja toivottomuudesta.
Mitä turvallisemmissa ja hyväntahtoisemmissa olosuhteissa olemme kasvaneet, tai
elämme nyt, sitä suorempi on suhde omaan tarvitsevuuteemme. On lupa pärjätä ja
tarvita toisia, eikä vain joko pärjätä tai vain tarvita toisia. Suotuisa kasvun tuki
vahvistaakin toimijuuttamme, jonka mittasuhteista tulee meille sopivat: olemme sekä
kykeneviä että tarvitsevia. Silloin toivon tie, eli yhteys toisiin, on todennäköisemmin
vaikeammillakin hetkillä lyhyemmän matkan takana.
Jo pieni vauva joutuu epätoivoon joutuessaan odottamaan liian pitkään äidin tai muun
hoivaajan vastetta tarpeilleen. Näihin kokemuksiin liittyvät erilaiset hajoamisen tai
mustaan aukkoon tipahtamisen tunteet: siinä kokemuksessa kukaan ei ota vastaan
tyhjyyteen tipahtanutta avutonta, jolloin syntyy luottamuksen sijaan katkos yhteyden ja
turvan kokemukseen. Katkokseen asettuu häpeä, joka on rakkaudettomuutta. Sen
mukaan ei usko olevansa edes yhteyden arvoinen. Toistuvat katkokset yhteydessä
syrjäyttävät uskoa, toivoa ja rakkautta ja ruokkivat epätoivoa, pelkoa ja häpeää jättäen
lähinnä vain oman voiman ja selviytymiskyvyn varaan.
Toivon kannalta onkin hyvä tunnistaa, että omavoimaisuus ja toimijuus ovat eri asia,
vaikka ne välillä sekoitetaan keskenään. Omavoimaisina voimme luottaa vain itseemme.
Olemme itsemme voima, turva ja toivo, joka on, toisin kuin voimanamme oleva toivo,
riippuvainen meistä ja olosuhteista: turva ja toivo hupenevat ja vahvistuvat samassa
suhteessa omien voimiemme kanssa.
Omavoimaisuus syntyy jos meitä ei tueta toimijuudessamme, vaan jätetään liikaa
pärjäämään yksin. Silloin elämä tapahtuu kuin jaloissa olisi alinomaan epäsopivat
kengät: olemme liian pieniä tai liian suuria — avuttomia tai ylipärjääviä. Jäädessämme
kiinni siihen kokemukseen, että olemme elämässämme “kaiken päällä” tai omassa
avuttomuudessamme tyystin sen ulkopuolella, toivo voimana tuskin näyttäytyy kovin
todellisena, jos tarpeellisenakaan.
Mihin tarvitsee toivoa, jos ei tarvitse mitään tai ketään? Entä silloin, jos ei tarvitse
kantaa itse vastuuta mistään, edes omasta epätoivostaan? Tai silloin kun ei pysty, ei
ansaitse, ei voi, ei osaa, eikä saa – kun täytyy ja pitää vaan kaikkea koko ajan?
Muuttuuko toivo silloin pikemminkin epätoivoksi? Tavoittamattomaksi, tai
tavoittelematta jättämisen arvoiseksi?
Voiko toivo muuttua epätoivoksi?
Epätoivon kuvataan olevan näköalattomuutta, joka kokemishetkestä riippuen voi olla
esimerkiksi hetken kestävää lamaantumista, elämän epäoikeudenmukaiseksi kokemista
tai aina hajoamisen tunteisiin asti yltävää tyhjyyttä, toivottomuutta. Epätoivo syöksee
meidät ulos luottamuksesta toimijuuteemme, selviytymiseemme ja hyvän
olemassaoloon. Ilman uusia näkökulmia ja hyväntahtoisen maailman kosketusta
uskomus on, että omien voimien loppuessa kukaan ei ota vastaan.
Kun elämän langat ovat vain omissa käsissämme, määrittää omat voimamme myös
toivon rajat. Omat halumme todennäköisesti sivuuttavat pääsääntöisesti todelliset
tarpeemme ja ripustamme toivomme sen varaan mitä uskallamme itsellemme haluta.
Jäädessämme toivomaan vain sitä mitä haluamme, emme ehkä saa kokemusta siitä mitä
olisikaan saada vastetta todellisille tarpeillemme, kuten yhteyden, merkityksellisyyden ja
rakkauden tarpeillemme – jotka täyttyessään synnyttävät ja ylläpitävät toivoa myös
kiperistä kiperimmissäkin tilanteissa.
Ei ole oikotietä onneen, toisti usein puheissaan lukion aikainen rehtorini. Toivon tie
näyttää avautuvan yhä uudelleen epätoivon kohtaamisen kautta, sillä se saa meidät
tarvitsemaan toisiamme. Jos sen sijaan pyrimme hallitsemaan toivoa epätoivoa
välttelemällä, tuhlaammeko toivon voiman kieltäessämme tarvitsevuutemme ja teemme
siitä lopulta paradoksaalisesti epätoivoa – manttelin uhriutemme suojaksi? Näin minulle
taas kävi. Muut ne vaan porskuttaa elämäänsä eteenpäin kun minä jään siitä koko
ajan paitsi uupuen itselleni haitallisten asioiden ja kokemusteni alle.
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Elämä on todellisuutta, jota emme voi
loputtomasti hallita. Elämä ja toivo kuuluvat yhteen, sillä toivo mahdollistaa elämän
epätoivonkin hetkinä, joita vääjäämättä tulee eteemme. Elämän hallintapyrkimykset
horjuttavat toimijuutemme ja tarvitsevuutemme tasapainoa. Jos oma toimijuus
tarkoittaa yksin pärjäämistä ja toisiin tukeutuminen sen romuttumista, perustamme
elämäämme kestämättömästi epätoden varaan. Jos taas toimijuutemme saa
mittasuhteensa nimenomaan hyväntahtoisessa yhteydessä toisiin myös epätoivon
hetkinä, se pysyy oikeassa koossaan. Kun meillä on toivoa, ymmärrämme mihin voimme
vaikuttaa ja mihin emme – rohkenemme tukeutua ja tehdä myös konkreettisia päätöksiä
ja valintoja irtautuaksemme itseämme vahingoittavista asioista tässä ja nyt.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®️ Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi
