Miten sinä voit?

15.04.2021

Tämän kysymyksen edessä tunnistan toisinaan hädän, joka saa minut vaivautumaan ja häkeltymään. Silloinkin kun tunnistan, että kysyjän aie on vilpitön ja hän on valmis kuulemaan minua hyväksyen, mitään minussa arvottamatta oikeaksi tai vääräksi, jokin minussa alkaa panikoida. Mahdollisesti vastaan kysymykseen silloin sen kiertäen: ehkä keskityn konkreettisiin tapahtumiin tai itse kysyjään. En päästä häntä sisälleni, koska en sillä hetkellä pääse sinne itsekään – yhteys tunteisiin kun on silloin katkolla.

Se joka kokee hätää, on hän, jolla aktivoituu tässä hetkessä historiassa syntynyt vakuuttuneisuus kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä sellaisena millainen todella on. Häneltä on kätkeytynyt häpeän varjoon oikeus olla ja tuntea sitä kaikkea mikä on ollut ja on hänelle totta. Kysymys voinnista pyöräyttää sekunneissa käyntiin kuin filminauhan, johon on tallentuneena monet todelliset ja kuvitellutkin skenaariot siitä mitä silloin tapahtuu kun jollakin tavoin spontaanisti paljastaa omaa autenttista itseään tai tunteitaan.

Mitä vähemmän minua on elämäni varrella vastaanotettu hyväksyen, sitä enemmän pelkään näyttää sitä vapaasti tänäänkään. Kipeimmissä tilanteissa yhteys itseen tuntuu olevan kuin tavoittamattomissa. Kuin jokin itsestä livahtaisi taivaan tuuliin ja tilalle astuisi mekaaninen vastausautomaatti. Ihan hyvin voin. Ei tässä mitään, kiirettä pidellyt. No mitäs minä, entäs sinä?

Se joka on aiemminkin kaivannut tulla löydetyksi, jää edelleen piiloon.

Niinä tärkeinä hetkenä kun odotamme, että meidät nähtäisiin itsenämme ja hyväksyttäisiin ehdottomaan yhteyteen, ja tulemmekin torjutuksi, arvostelluiksi tai sivuutetuiksi, meihin astuu häpeä. Se uskottelee, että olen vääränlainen kun tunnen näin, reagoin näin tai olen näin. Alkuperäinen torjunta tulee todeksi vielä tänään tässä ja nyt, koska häpeä on niin varma viestistään: se mitä olet tai tunnet, ei ole sopivaa.

Suru on itselleni yksi hankalimpia tunteita, koska häpeä on valanut minuun uskomuksen siitä, että suru tekee minusta hankalan ja rasittavan muille. Suru (niinkuin kaikki “kielletyt” tunteet) sohaisevat häpeään, joka on saanut uskomaan siihen, että on jättäydyttävä yksin silloin kun nuo tunteet aktivoituvat. Pärjättävä pää pystyssä ja noustava aina esiin sellaisena, jota ei toisten tarvitse kannatella – vain silloin voi mielessään uskoa olevansa hyväksytty.

Häpeä saa pelkäämään paljastumista, koska sen takana lymyää arvottomuutta kokeva aito minuus, joka luulee, että ei kelpaa sellaisena kuin on. Siksi se mitä todella on, täytyy piilottaa tai turruttaa. Niin vahva on uskomus omasta vääränlaisuudesta “vain siksi”, että aitoa kokevaa itseä ei jossakin itselle tärkeässä kohdassa ole nähty ja hyväksyen vastaanotettu.

Surun kokeminen osoittaa haavoittuvuutta: minuun sattuu se mistä olen joutunut luopumaan. Ja avuttomuutta: suru kouraisee syvältä koskettaen lohdutetuksi tulemisen tarvetta – en pärjääkään yksin. Lohdutus on ennenkaikkea sitä, että joku hyväksyy suruni niinkuin se on, kiirehtimättä torjumaan, arvottamaan tai vähättelemään sitä. Silloin suru saa tulla ja se voi myös mennä, sillä toisen hyväksyvässä läsnäolossa avautuu toivon ikkuna, johon mahtuu kaikki: sekä suru että ilo, sekä avuttomuus että pystyvyys, sekä haavoittuvuus että vahvuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan tekevät minusta kokonaisemman.

Kun minulla on suru ja joku kysyy miten voin, joudun kohtaamaan ensimmäisenä häpeän: onko minulla oikeus tähän suruun? Suruun, joka myllertää sisälläni, mutta joka samalla tuntuu tekevän minusta vääjäämättä hankalan ja rasittavan. Kuin tuntematon valtameri se läikkyy sisälläni, enkä tiedä millaiseen merihätään sen kanssa voisin joutua, jos antaisin sille luvan. Silloin kun minussa ei ole luottamusta siihen, että joku ottaisi sen hyväksyen vastaan, tunne tuntuu jopa mahdottomalta kestää. Niinkuin se on alunperin kenties ollutkin ja siksi on pitänyt sitä paeta sellaisten suojamuurien taakse kuin vaikkapa häpeän ylläpitämä omavoimainen pärjääminen.

Joskus tarvitaan paljon toistoja, jotta toivon ikkuna voi vähitellen avautua koko komeuteensa. Toistoja sellaisista kohtaamisista, joissa luottamista saa rauhassa rakentaa silloin kun se on vaikeaa. Ja joissa se kaikki mikä minussa kuohuu tai lepää, saa tulla, viipyillä ja taas mennä ilman, että sitä arvotetaan. Toistoja, joissa syntyy hyväksyvä yhteys ja mahdollisuus dialogiin. Sellaisia, joissa häpeän viesti osoittautuu vääräksi: kukaan ei ole vääränlainen – silloinkaan kun toimii väärin.

Väärin toimimisen voi korjata, pyytää anteeksi, hyvittää. Sen sijaan vääränlaisuuden kokemus on traumaattinen harha, johon tarvitaan lääkkeeksi aitoa, sydämestä nousevaa kohtaamista ja jakamista, eli hyväksyvää rakkautta.

Tunteet tulevat ja menevät silloin kun ne voidaan vastaanottaa. Sen sijaan tunteet, joita joudumme syystä tai toisesta torjumaan, sieppaavat meidät mukaansa ja joudumme kahlaamaan niiden seassa kuin kulkisimme niiden ilmaantuessa elämässämme vastavirtaan. Menetämme samalla jotakin hyvin oleellista: vapaan yhteyden itseemme ja sitä kautta myös toisiin aina silloin kun erityisesti toisia tarvitsisimme.

Kuinka tuttu onkaan itselleni kohtaamattoman surun ylläpitämä kehä, jossa jemmaan surua itseeni ja pärjään vahvana ulospäin; surun taakka sen kuin vain lisääntyy kun luopuminen, tässä tapauksessa jakamisesta ja yhteydestä, synnyttää yhä lisää surua.

Kun minulta seuraavan kerran kysytään miten voin, maltan toivottavasti hetken kuunnella itsekin miten todella voin. Yksikään kutsu jakamiseen ei ole ohittamisen arvoinen, vaan voi olla jopa käänteentekevän arvokas.
 

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Ajanvaraukset puh. 050 348 6778
www.lupaolla.fi

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.