Kun yhtäkkiä tunnen itseni pieneksi (fyysisesti) lasteni rinnalla, olen erityisen konkreettisesti kokenut liikahtaneeni kuin uuteen äitiyden tilaan. Mitä äitiydelle kuuluu tänään kun kanssaoleminen lasten kanssa on yhä enemmän aiheiltaan entistä laajempaa keskustelua ja toisaalta ihan uudenlaista nokkapokkaakin.
Elän siirtymävaihetta pikkulasten äitiydestä nuorten äidiksi. Se nostattaa monenlaisia ajatuksia ja tunteita pakahduttavasta ilosta ja ylpeydestä pelkoihin ja aina kouraisevaan suruunkin asti. Kohta ne jo lentävät pesästä, mun rakkaat pienet kullanpalat. Miten tyhjä koti sen jälkeen onkaan? Ja toisaalta, mitä se taas mahdollistakaan parisuhteessa ja elämässä ylipäätään? Löytävätkö he omat paikkansa, säästyvätkö he pahimpien pelkojeni ruokkimilta kolhuilta? Ja niin edelleen…
Ajan juoksu omaan tahtiinsa sivaltaa ystävällisesti kontrollointiin perustuvaa turvarakennelmaani kutsuen havahtumaan sen luomaan paradoksiin: mitä enemmän pyrin omalla kontrollillani hallitsemaan aikaa ja sen tapahtumia, sitä varmemmin kadotan läsnäolon ja aidon kosketuksen käsillä oleviin hetkiin. Silloin olen äiti joka elää enemmän tulevaisuudessa nykyhetken kustannuksella ja livahtaessa ohi – murehtien, peläten ja kuin varmistellen tulevaa, jota en kuitenkaan omine suorituksineni pysty valmiiksi tekemään, saati kontrolloimaan. Armollisuutta saa onneksi siinäkin kohtaa osoittaa myös itseä kohtaan – huoli on osa sitä rakkautta, jolla pieniään haluaa suojella. Kunhan ei jää huolen varaan, vaan muistaa myös luottaa siihen, että kun tekee vastuullisesti voitavansa, se riittää.
On siis selvä, että tässä kohtaa lasten irtautuminen ja suuntautuminen yhä enemmän kohti omaa elämää riemun rinnalla myös kirpaisee, koska tänään tässä ja nyt he eivät ole vielä lähdössä mihinkään: se on konkreettisesti vasta osa tulevaisuutta, eikä niin lapsillani kuin minullakaan ole vielä tässä hetkessä valmiutta täydelliseen irtautumiseen. Saan kuitenkin tässä hetkessä heidän irtautumisestaan yhä konkreettisemmin maistiaisia kasvun, kehityksen ja erityisesti murrosiän myötä ja siksi minun onkin oltava hereillä siitä mitä minussa ja heissä tänään tässä ja nyt tapahtuu. Mitä rehellisemmin tunnen omia sisäisiä liikahduksiani, sitä enemmän minussa on sekä turvallista kainaloa että hyväksyvää tilan antoa lapsilleni tunnustella omaa identiteettiään, heikkouksiaan, vahvuuksiaan, paikkaansa ja elämää kohti omia polkuja. Vielä onneksi ihan lähellä, jopa kainalossa .
Vanhemmuus on jatkuvaa kasvua ja kehitystä sekin. Jos missä niin siinä toivoisi, ettei kukaan jäisi liiaksi yksin. Siihen saa myös tarvita apua ilman, että se merkitsee kykenemättömyyttä vanhemmuuteen. Itse asiassa siihen havahtuminen on mitä suurimmassa määrin huolenpitoa, rakkautta ja vastuullisuutta. Turvallisia ja onnellisia vanhemmuuden hetkiä meille kaikille vanhemmuutta eri tavoin tässä hetkessä kokeville ja eläville toivon – huolehditaan itsestämme ja toisistamme.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
