Istuin muutama viikko sitten jo toista kertaa muutosneuvottelussa. Kyseessä ei ollut varsinainen neuvottelu, vaan koruton puolituntinen, jossa sain tarjouksen olennaisesti muuttuneesta työtehtävästä – uusin ja vaatimattomammin ehdoin.
Kutsu neuvotteluun ei tullut yllätyksenä, sillä määräaikainen työkiertoni oli päättymässä ja edellistä, vajaa viisi vuotta sitten hoitamaani tehtävää ei enää ollut olemassa. Suurin jännitykseni kohdistui siihen, mihin yksikköön työpanostani haluttaisiin jatkossa kohdentaa ja miten vaativissa tehtävissä osaamistani hyödyntää.
Viime vuodet olen kokenut olevani oikeassa yksikössä ja oikean tyyppisissä tehtävissä omaan osaamisprofiiliini nähden. Olen myös saanut laajalti hyvää palautetta toiminnastani ja tuntenut suurta ylpeyttä monista tuloksista, joita olemme mahtavien kollegoiden kanssa saavuttaneet. Uskoin käymieni keskustelujen perusteella, että työnantajallani oli aito tahtotila muotoilla minulle tehtävä, jossa voisin hyödyntää monipuolista osaamistani organisaation eduksi ja jossa voisin myös itse kukoistaa. Odottelin prosessin etenemistä rauhallisin mielin pitäen fokukseni senhetkisissä tavoitteissa. Uskoin, että muutosneuvottelu menettelynä olisi aito instrumentti, jolla uuden luominen mahdollistuisi.
Pettymys pysäyttää, häpeä lamauttaa
Kuullessani uudesta tehtävästä tajusin, ettei mitään erityistä työn muotoilua ollut tehty, vaan tarjottu työ oli määräaikaisen henkilön hoitama, alemman vaativuustason tehtävä, jolle tarvittiin vakituisessa työsuhteessa oleva tekijä.
Päällimmäinen tunne oli pettymys, näinkö tässä nyt kävi. Heti perään seurasivat itse-epäily ja itsesyytökset, teinkö sittenkin jotain väärin? Olinko harhautunut luulemaan itsestäni liikoja tai tekemään virhetulkintoja toisten puheista? Olinko liian sinisilmäinen? Lopulta putosin häpeään ja arvottomuuteen. Olenko sittenkin kelvoton, ikäloppu luuseri? Tämäkö on tulos hyvin tehdystä työstä ja todellinen palkkatasoni? Koin tulleeni hylätyksi, petetyksi ja nöyryytetyksi. Työmotivaatio lopahti saman tien ja koin ikään kuin toivomani tulevaisuus olisi riistetty minulta. Tunsin tyhjyyttä ja toivottomuutta. Näin maailman pahantahtoisena paikkana, jossa ei ollut mieltä tai paikkaa minunlaiselleni.
Tulkintojen totuusarvo ilman niiden tarkistamista on nolla
Koska en ollut varma mieleni tulkintojen totuudesta, päätin tarkistaa käymieni keskustelujen sisältöjä asianosaisten kanssa. Pelotti, mutta koin, että mikäli en sitä tee, tulen vainoharhaiseksi ja putoan entistä syvempään häpeän ja katkeruuden sävyttämään kuoppaan. Kirkastin itselleni sen, mihin voin tilanteessa vaikuttaa ja mihin en. Olin oppinut, että katkeruus on valinta ja sitä valintaa en halunnut tehdä.
Sain kuulla koko prosessin isommasta kuvasta ja työnantajaa sitovista pelisäännöistä. Ymmärsin, että tässä tilanteessa niiden noudattaminen oli prioriteetti, joka varmistaisi työntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun. Vaikka lopputulos oli omalta osaltani kivulias, huomasin tuntevani myös kunnioitusta sitä kohtaan, että periaatteita noudatetaan ja se toi paradoksaalisesti turvallisuuden tunnetta.
Kun on tullut hylätyksi, on vaarana jatkaa itse itsensä hylkäämistä. Tämä voi näyttäytyä omien tunteiden sivuuttamisena, vähättelynä tai välttelynä. Ei tunnu missään ja miltään. Se voi näyttäytyä huomion kohdistamisena väkisin muihin asioihin, jolloin kipu itsessä ei tule kohdatuksi. Hylkääminen voi olla myös tunnesyömistä, juomista, pelaamista, ylenpalttista liikunnan tai seksin harrastamista ja kaikkea toimintaa, mikä saa hetkeksi unohtamaan tuskan. Tai se voi olla eristäytymistä, puhumattomuutta ja luovuttamista. Sulautumista synkkiin ja mustavalkoisiin ajatuksiin, joissa millään ei ole mitään väliä, ponnistelu minkään suhteen ei kannata ja mistään ei kuitenkaan tulee mitään. Tämä johtaa helposti masentumiseen.
Psyykkinen työ vapauttaa ja sen tekemättä jättäminen sitoo menneeseen
Tajusin melko pian alkushokista selvittyäni, että tärkein työ, jota minun tulee nyt tehdä, on kohtaamani menetyksen käsittely. Se on psyykkistä työtä, jossa annan itselleni luvan tuntea ja kohdata sen mitä nyt on. Psyykkisen työn tekeminen on tärkeää siksi, että se vapauttaa meidät uuteen.
Psykologinen joustavuus on kykyä toimia omien arvojen ja tavoitteiden mukaisesti myös vaikeiden ajatusten ja tunteiden läsnä ollessa. Sen kolme peruspilaria ovat avoimuus tunteita kohtaan, läsnäolo nykyhetkessä sekä sitoutuminen tekemään arvojen mukaisia tekoja.
Tein havaintoja itsestäni neuvottelua seuraavina päivinä. Huomasin, että mielialani vaihtelivat kuin säätilat. Välillä olin itkuherkkä, jolloin pienikin kollegan myötätuntoinen katse tai ele nostatti kyyneleet pintaan ja murruin yllättäen kesken palaverin. Seuraavassa hetkessä olin ärtyisä ja ylireagoiva. Mielessäni kirosin ja halveksin työnantajaa raakuudesta ja nöyryyttämisestä. Joskus kommentoin kärkevästi, mitä sitten pyytelin anteeksi. Sallin itseni tuntea kaikkia raadollisia tunteita ja tiesin edellisen muutosneuvottelukokemuksen perusteella, että sekä tunteiden että motivaation ailahtelu on normaalia ja kuuluu prosessiin.
Oli myös valoisia hetkiä, jolloin uppouduin työtehtäviini ja pystyin edistämään tavoitteideni saavuttamista unohtaen koko muutosprosessin. Keskittymisen aikajänne oli kuitenkin normaalia lyhyempi ja tämän tästä mieli ajelehti vailla suuntaa. Annoin senkin tapahtua. Lähdin silloin kävelylenkille tai kuntosalille ja jatkoin töitä tauon jälkeen. Pidin tärkeänä pitää kiinni rutiineista ja rakenteista, jotka toivat elämääni vakautta. Pyrin syömään, liikkumaan ja nukkumaan säännöllisesti, sekä puhumaan tapahtuneesta turvallisten läheisteni kanssa.
Psykologista kärsimystä ylläpitää ja vahvistaa haluttomuus tuntea elämään kuuluvia epämiellyttäviä tunteita, ajatusten, tunteiden ja muistojen välttely sekä sulautuminen omiin ajatuksiin itsestä, toisista ja maailmasta ja näiden ajatusten tosiasioina pitäminen.
Ajatusten eriyttäminen onnistui minulta vaihtelevasti. Välillä pystyin suhtautumaan mieleni luomiin katastrofiskenaarioihin tyynesti, toisinaan upposin kaulaa myöden narratiiveihin siitä, miten elämäni on ohi, olen pahasti epäonnistunut valinnoissani ja en osaa elää tätä elämää. Kaikki tuntui turhalta ja elämästä oli kadonnut merkitys. Annoin tämänkin tapahtua ja samalla palvoin perusasioita; unta, liikkumista ja säännöllistä ateriarytmiä.
Mitä tulee huoneeseen, kun käsittelemättä jäänyt menetys tulee huoneeseen?
Ihminen, joka ei käsittele menetystään siirtää kaunansa ja katkeruutensa muihin ja pistää tiedostamattaan muut kantamaan ne puolestaan. Tunteet eivät häviä sillä, että ne tukahdutetaan pois tietoisuudesta. Käsittelemätön menetys tihkuu ympäristöön kantajansa ilottomuutena, kyynisyytenä, erilaisina epäsuorina kommentteina, piiloaggressiona ja matalaenergisyytenä.
Mieli ei kykene silloin avautumaan uudelle, vaan roikkuu menneessä. Siirryttäessä vanhasta uuteen joudumme tekemään luopumistyötä ja se nostattaa surun tunteita. Luopumista vanhoista tehtävistä ja niihin syntyneestä suhteesta. Varmuudesta, osaamisesta, rutiineista, kaikesta tutuksi käyneestä ja turvallisesta. Joudumme myös luopumaan samaa työtä tai projektia tekevistä työkavereista ja verkostoista, joihin on voinut syntyä vuosien mittaisia kiintymyssuhteita.
Uuteen tehtävään orientoituminen vie aikansa
Uuden tehtävän miettiminen voi nostattaa pintaan sekalaisia ajatuksia ja tunteita. Sovinko uuteen porukkaan? Opinko uudet tehtävät, muistanko, motivoidunko? Koska uuden tehtävän sisältö ei ole itse valittu, voi olla aluksi vaikeaa kiinnostua tai innostua siitä. Tämänkin vaiheen salliminen itselle auttaa todellisuuden hyväksymisessä ja kuuluu prosessiin.
Olen itse hidas kiintymään ja kiinnittymään. Arka liittymään ja luottamaan. Nyt on aika pysähtyä, hengitellä, tehdä suru- ja luopumistyötä, sillä se on silta kohti uutta. Kuten luonto luopuu syksyllä kesän kukoistuksesta ja hiljentyy talveksi, niin myös ihminen uusiutuu vasta pienen kuoleman, luopumisen ja hiljentymisen kautta. Kevät tulee myös mieleen ja sisimpään kun minussa on sille tilaa. Pakottamatta ja ajallaan. Niin se on ennenkin tullut.
Tiina Tuomikoski, Ihminen tavattavissa -terapeutti®
