Tuttu mies käveli vastaan voimakkaasti ontuen. Kysyin mitä hänelle on tapahtunut. Hän kertoi loukanneensa polvensa urheilun parissa edellisenä päivänä. Harmittelin tapahtunutta ja tiedustelin oliko hän saanut siihen asianmukaista ensiapua. Oli kuulemma: koska liike on paras lääke, hän oli jatkanut pelin loppuun ja ajanut vielä nurmikonkin sen jälkeen. Eivät kuitenkaan nämä ensiavut olleet kuulemma auttaneet, hän totesi naureskellen. Ja koska jalkavamma ei nyt sopinut täyteen buukattuun kalenteriin, ei siihen nyt pitäisi sen enempää huomiota edes kiinnittää. ”Ei tämä nyt mitään ole, kyllä tässä pärjätään”, hän vastasi yritykseeni osoittaa hänelle paitsi myötätuntoa, myös keinoja hoitaa vammaa.
Olen lukuisia kertoja opettanut ensiapukursseilla nivelvammojen hoitoa, joka perustuu näyttöön. Eli siihen mikä on tutkimuksin parhaaksi hoidoksi todettu. Hoito on aika yksiselitteistä ja selkeää silloin, kun ei ole syytä epäillä nyrjähdystä tai venähdystä vakavampaa: heti kompressiota ja kylmää, koska koko ensiapu nivelvammoissa perustuu sisäisen verenvuodon tyrehdyttämiseen ja turvotuksen hillitsemiseen. Eikä tässä ihan kaikki: kylmä-kompressiohoitoa tulisi jatkaa ensimmäisen vuorokauden ajan n.20min kerrallaan, mielellään parin tunnin välein. Aika moni jättää yhteen kertaan, jos ryhtyy siihenkään. Totta on, että liike on lääke, mutta vain kivun sallimissa rajoissa. Ja näyttöön perustuu vielä sekin, että myös myönteinen kosketus, myötätunto ja asianmukainen informaatio lievittävät kipua ja nopeuttavat toipumista.
Miksi kivun myöntäminen tai sille suostuminen on usein niin vaikeaa? Kysyn tätä myös itseltäni. Voiko olla niin, että sen ilmaiseminen osoittaa heikkoutta, jota pakenemme usein viimeiseen asti? Kipeänä saatamme tarvita toisten apua, tai joudumme kenties tuottamaan pettymyksiä joutuessamme tyhjäämään täyteen buukattua kalenteriamme. Avun pyytäminen ei kuulu pärjääjälle eikä pettymysten tuottaminen miellyttäjälle. On helpompi kärvistellä yksin kuin yhdessä.
Jos ihan kivun pohjalle katsotaan, voi sen ilmaisemattomuuden alta löytyä hankalia sisäisiä ristiriitoja. Miten muiden tai omaan kipuumme ja avuttomuuteemme on elämämme varrella asennoiduttu? Onko sen näyttäminen osoittanut vauvamaisuutta ja ollut halveksittavaa? Tai kenties turhaa itsekkyyttä ja huomionhakuisuutta, ehkä merkki jopa huonommuudesta? Onko sitä pitänyt peittää tai ainakin vähätellä? Onko kipu tuomittu omaksi syyksemme omaa holtittomuuttamme tai kömpelyyttämme?
Ellemme toimi niinkuin solumme oman historiamme saatossa ovat oppineet toimimaan tullaksemme hyväksytyksi, pelkäämme torjumista, rangaistusta tai jopa hylkäämistä. Silloin ohjaudumme kuin automaattisesti hylkäämään itse itsemme ensin, ettei meitä hylättäisi – ”Ei tämä nyt mitään ole, kyllä tässä pärjätään.” Sulka hattuun ja hammasta purren eteenpäin.
Mitä tapahtuu jos mielikuvan kääntääkin toisin päin? Jos suostunkin kuuntelemaan kipua ja rajoittamaan liikettäni sen mukaan, romahtaako mielessäni kaikki se mihin arvoni perustuu? Entä jos en enää olekaan sitkeä taistelija ja kaiken kestävä kallio? Elänkö yhä historiassani vai onko tänään kivulleni tarjolla tilaa, myötätuntoa, apua, hyväksyntää ja hoitoa? Olenko lopulta itse pelkoineni itseni pahin vihollinen – este yhteydelle, avulle ja kivunlievitykselle?
Niin kauan kuin kokemuksemme hyväksytyksi tulemisesta etsii kaikupohjaa itsemme ulkopuolelta, olemme riippuvaisia siitä miten muut meidät näkevät. Pelkäämme mitä he ajattelevat ontumisestamme, kivun näyttämisestämme tai sairaslomastamme. Miten he selviytyisivät ilman täyttä panostamme, uhraamaamme aikaamme ja antaumustamme. Kivustamme tulee häiriö, rasite ja hidaste, jota raahaamme mukanamme julkiselle paikalle kuin roskasäkkiä, jonka unohdimme heittää pois. Voi mikä häpeä!
Todellinen arvomme on kuitenkin poisottamatonta huolimatta siitä millaista säkkiä mukanamme raahaammekin. Mitä painavampi säkkimme on, sitä enemmän tarvitsemme hylkäämisen sijaan hyväksyntää, myötätuntoa ja vastaanottoa. Sitä, että saamme luvan hellittää, hidastaa ja harmitella. Myöntää kipumme, rajoittaa liike sen sallimiin mittasuhteisiin ja tarvita myös apua. Tarvitsemme sitä, että joku näkee meidät kipumme kanssa ja hyväksyy silti. Silloin sisäinen ristiriita voi alkaa ratketa ja solumme oppia uudenlaista suhtautumista myös kivun ilmaisemiseen. Kivussa ja sen kieltämisessä voi piillä hyvin merkityksellinen ovi oman itsen äärelle; sille suostuminen voikin joskus merkitä elämälle ja sen kaikille, myös hyväntahtoisille, puolille antautumista.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050-348 6778
