Kerta vuoteen on koko maassa luvallista juksata, narrata ja puijata. Kauniita ja sieviä nimiä valehtelemiselle, jota muutoin pidettäisiin usein tuomittavana tekona. Retkuun menijöille syötetään sillit ja annetaan kuravedet päälle. Aprillaus on harmitonta tai niin sen ainakin on tarkoitettu olevan.
Olin ehkäpä toisella luokalla kun koulun jälkeen polkastiin pyörillämme intoa puhkuen paikalliseen sähköliikkeeseen hakemaan jäätelöä. ”Ope sano että täällä jaetaan ilmaiset jäätelöt tänään”. Toimistosihteeri pudisteli nauraen päätään ja sanoi, että teitä on taidettu aprillata. Ei me uskottu, että meidän ope olisi sellaista tehnyt. Niinpä jatkoimme matkaa open kotiovelle kertomaan pettyneinä ettei sieltä mitään saatu. ”Aprilliä” huikkasi opettaja ja vakavoitui, kun näki ilmeemme. Kertoi olevansa pahoillaan, vaikka juksaaminen onnistui täydellisesti. Ei me ihan shokkiin menty vaikka, jonkin verran järkytyttiin siitä ettei meidän ope ollutkaan niin luotettava kuin uskottiin. Toivuttiin ja ehkä vähän naurettiinkin. Hymyt levenivät entisestään, kun Ope lupasi meille ostaa myöhemmin tikkarit vaivannäöstä ja saatoi lievittää samalla omaa syyllisyyttään huijaamisestaan. Mehän ei kehdattu kertoa luokkakavereille (muistaakseni), että mentiin retkuun eikä tikkareistakaan.
”Ethän narraa?” tai ”Nyt taijat narrata?” kuulin aikuisten suusta usein kun tarinoin kokemuksistani. Se ettei minua uskottu on jäänyt muistiini, mutta jutut mistä tosissani kerroin, ovat unohtuneet. Olin alle kouluikäinen ja yritin tietoisesti puijata yhtä sukulaismiestä syöttämällä sille jotain uskomatonta juttua ja tähän mies kommentoi lyhyesti samlla nauraen ”Elä valehtele”. Enkä kyennyt pysymään tarinassani, vaan vastasin ykskantaan silmiin napittaen kirkaalla äänellä: ”Valehtelen”. Elämän ja kuoleman kysymys, tuskin oli kyseessä kun tietoisesti yritin juksata ja päädyinkin olemaan rehellinen.
Kasvuvaiheeseemme kuuluu että noin 5-vuotiaana opimme värittämään totuutta, keksimään ja valehtelemaan. Kuinka monet ”lapsen suusta totuus tulee” tarinat saavat aikuisissa aikaan kiusallisia tilanteita, jotka puolestaan viestivät kaikin puolin lapselle sitä, ettei totuutta (mitä näen, kuulen, tunnen ja ajattelen) ole soveliasta kertoa, koska… toinen loukkaantuu. Voi olla, että lasta aletaan hyssytellä, sanotaan ääneen tai jätetään sanomatta. Kurtistellaan kulmia paheksuen. Kuinka moni vanhempi kestää lapsen rehellisyyden tilanteessa kuin tilanteessa? Ristiriitaisia tuntemuksia saattaa herätä, kun on sanottu ettei valehdella saa ja samaan aikaan kuitenkaan totuutta ei kestetä. Lapsi voi helposti tulkita itsensä vialliseksi, saako vai eikö saa sanoa.
Valehteleminen, niin lapsella kuin aikuisellakin, on yksi tapa selviytyä. Sen sijaan, että siitä rankaistaisiin tulisi pikemmin miettiä miksi ihminen valehtelee. Valkoinen valhe lapsuudessa jotta pysyisi laumassaan eikä tulisi hylätyksi ja sama pätee aikuisuudessa, että pysyisi porukassa. Uskaltaa olla rehellinen vaatii turvallisen ympäristön. Pelko hylkäämisestä ja siitä, että olen totta turvattomassa ympäristössä voi johtaa yksilön eristämiseen ja karkottamiseen yhteisöstä jossa elämme. Ellei valheista jää varhain kiinni se saattaa jäädä päälle pitkälle aikuisikään. ”Kun ihminen valehtelee, niin yleensä sillä on siihen hyvä syy.” sanoi kolleegani osuvasti, kun otin puheeksi kuinka reagoida, kun epäilyttää ettei toinen puhu totta.
Onko vanhemalla oikeus huiputtaa lastaan tietoisesti opetusmielessä ja hyvää tarkoittaen? Varmasti jokainen on meistä kuullut jossakin vaiheessa elämäänsä vanhemmiltaan tai itseään iäkkäämmältä sukulaiselta. ”Kun minä olin nuori” tai ”ennen vanhaan”. Onko naruttaminen sallitumpaa, kun tarkoituksena on opettaa arvostamaan nuorempaa henkilöä siitä, mitä nyt on ja ennen ei ollut? Kehottaa olemaan kiitollinen, kun pääsevät helpolla. Seuraavaksi muutamia kavereiden kertomia ja myös minuun vaikuttavia tarinoita joista itsellenikin löytyy joitain tuttua.
”Isä jaksoi kertoa talvi toisen perään, kuinka hän lapsuudessaan oli joutunut hiihtämään kouluun olipa sää ollut millainen tahansa. Eläydyimme koko konkkaronkka kertomukseen joka solulla. Näimme suorastaan kuinka isä hiihtää aamuhämärässä umpihankea, jumalattomassa luminyrskyssä. Tunsimme iholla lumen kipristelyn, tuuli vinkui korvissa ja saalistajien silmät kiiluivat metsän rajassa. Tai kuinka – 40 asteen pakkanen nipisteli poskia ja hengitys höyrysi. Silmät ymmyrkäisinä katseestamme nousi kunnioitus ja arvostus entivanhasta elämää ja varsinkin isää kohtaan. Myöhemmin aikuisiällä olin käymässä mummolassa, isäni kotona. Katselin ulos ikkunasta: ”Mitä ihmettä? Kaikki nämä vuodet uskottiin isän keksimää tarinaa. Todellinen koulumatka olikin ehkä nippanappa 100m”.
”Ennen vanhaan meidän piti hiihtää kouluun. Katsos kun siihen aikaan ei ollut katuvaloja, ei sähköjä eikä mitään muutakaan valaisimia. Oli niin pilkkopimeää että meidän piti kiinnittää suksenkärkiin kynttilät palamaan että nähdään mihin päin pitää hiihtää. Ja kuinka työlästä se oli kun kynttilöitä piti vähän väliä sytyttää uudelleen, kun tuuli puhalsi liekin sammuksiin, kun ei vielä ollut edes lyhtyä keksitty.” Uskottavaa, eikösjee?
Kun huiputtaa jotakuta ja tarinointi on harmitonta, kuulija ymmärtää jujun jo kerronnan aikana niin ettei se ole totta kuin osittain, jos sitäkään. Se on hauskaa ajanvietettä niin kauan, kun sitä ei oteta tosissaan. Niinkuin teini-iässä poikaystäväni kertomus pikkusisaruksilleni: ”Kaukana italian maalla kasvaa makaronipuu, josta makaronit valmistuvat ja ovat valmiita poimittavaksi, kun mato niiden sisällä poistuu kokonaan. Makaroni kuivuessaan menee käppyrälle ja madosta tehdään spagettia. Ja pilkotusta madosta – rakettispagettia.”.
Narraaminen ja tarinointi on parhaimmillaan viihdyttävää kerrontaa, opettavaistakin. Jos juksaamisen tarkoitus on saattaa narrattu häpeään tai toisten seurassa huonoon valoon tekoa ei tulisikaan katsota hyvällä. Se ei kuitenkaan kerro mistään muusta kuin huiputtajasta itsestään.
Narraaminen on yhdelle kevyttä viihdettä, toiselle kiusallisia tilanteita ja kaloille kuolemaksi.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Katja Järvenpää
www.puhelinterapeutit.fi
