”On puhuttava siitä mistä vaikenemme” (Martti Siirala).
Narsismi on ilmiönä sellainen, joka synnyttää ympärilleen esimerkiksi puhumattomuutta, hämmennystä, kärsimystä, avuttomuutta, mitättömyyttä, alemmuutta ja häpeää.
Oheisella videolla on valaisevaa ja avointa keskustelua haitallisen narsismin vaikutuksista. Meissä kaikissa on narsistisia piirteitä, joiden suhteen tulisi löytää tasapaino, eli terve itsetuntemus. Omat rajat syntyvät siellä missä omanarvontunto pääsee kehittymään: kyseenalaistamaton kokemus omasta arvosta omana itsenään. Tällöin on mahdollista myös toisen ihmisen ja hänen rajojensa kunnioittaminen. Haitallista narsismi on ääripäissä: liiallisessa tai puutteellisessa itsekkyydessä.
Olen itse saanut aihetta oivaltaessani haitallisesta narsismista mielikuvan, joka avaa minulle ilmiön julmaa luonnetta.
Mielikuvassa narsisti on lasipöydän lasikansi ja hänen hovinsa jäsenet pöydän tukijalkoja. Jokainen tukijalka tietää hovin kirjoittamattomat säännöt: omien rajojen asettaminen olisi näpäytys narsistille, joka voi rämähdyttää lasikannen alas tuhoisin seurauksin milloin tahtoo, koska narsistin luoma uhka vaikuttaa niin todelliselta.
Liikahdus itsensä puolelle asettumisesta ja tukijalan roolin kyseenalaistaminen on narsistille kuin hyökkäys häntä vastaan. Samalla se on vihje, että narsistin toiminnassa voisi olla jotakin vikaa. Haitallisen narsismin olemassaolo paljastuukin tässä: narsisti ei kykene tutkimaan itseään, kohtaamaan omaa syyllisyyttään eikä katsomaan peiliin, vaan hän hyökkää jos hänen toimintansa millään tavoin kyseenalaistetaan. Hovin jäsenistö koostuukin ihmisistä, joilla on liian puutteellinen suhde omaan narsismiin: he saavat ikäänkuin syyn olla olemassa siinä merkityksellisyydessä, jonka narsisti heille illuusiona luo. Hovin jäsen on tukijalkana tärkeä, vaikka voisi miten huonosti. Todennäköisesti hän kaiken lisäksi etsii syitä pahoinvoinnilleen vain itsestään.
Todellisuudessa narsisti käyttää toisia hyväkseen, eikä kyseessä ole erityinen suhde, merkityksellisyys tai rakkaus.
Aidoissa ja tasapainoisessa ihmissuhteissa on kyse samalla tasolla elämisestä, vastavuoroisuudesta jossa molemmat saavat ja molemmat antavat. Molemmat osapuolet kykenevät kohtaamaan myös oman syyllisyytensä ja myöntämään sekä hyväksymään oman keskeneräisyytensä. Pohjavaatimuksena on riittävä omanarvontunto: olen itsenäni arvokas, aivan kuten toinenkin ihminen. Aidoissa, vastavuoroisissa ihmissuhteissa voidaan puhua myös siitä, mistä on aiemmin totuttu vaikenemaan, jolloin rakkaus alkaa hoitaa häpeää ja alkaa vapautuminen elämään jatkuvan pärjäämispakon ja sinnittelyn sijaan.
Toipuminen lähtee siitä, että ymmärtää tarvitsevansa apua ja arvoa myös itselleen. Videolla tarkemmin ja lisää tästä tärkeästä, erilaista pahoinvointia ylläpitävästä ilmiöstä.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
