Oikeus olla arvokas!

01.10.2019

Pysähdyin R-kioskille ostaakseni lentävän lounaan vaihtaessani työpistettä kesken päivän. Vanhempi mies istui penkillä kioskin ulkopuolella. Tervehdin häntä ohi kävellessä, mutta hän ei vastannut mitään. Eikä ihme toisaalta tai tietenkään - eihän me tunnettu toisiamme ja toisaalta tervehtimiseni keskeytti ehkä yllättävänä häiriönä vallitsevan hiljaisuuden, tai ehkä hän ei vain ehtinyt reagoida. 

Kun palasin ulos kioskista, hymyilin miehelle uudelleen ja otin katsekontaktia. Mies vilkaisi minua, mutta siirsi nopeasti katseensa takaisin horisonttiin. Kontaktin hakemisessani en tiedostanut olevan erityisiä päämääriä. Olin vain jotenkin viehättynyt miehen olemuksesta. Tupakka paloi likaisten sormien välissä kuin samaa tahtia maailmaa parantavan hiljaisuuden ja kiireettömyyden kanssa. Syvien uurteiden uumenissa loistivat hiukan vetistävät ja ilmeisen paljon nähneet silmät, jotka vaikuttivat katsovan jonnekin kauas. Halusin ehkä viestiä hänelle hyväksyntääni pienellä kontaktilla, joka toisessa tilanteessa olisi saattanut johtaa rupatteluun, mutta jäi nyt vain ohikäveleväksi tervehdykseksi. 

Istuuduttuani autoon katseemme kohtasivat vielä uudelleen. Silloin vielä päätin nostaa hänelle kättä. Halusin kai vahvistaa, että kaikki on ok, että hän on ok. Hän katsoi taakseen, ehkä etsien ketä oikein tervehdin, koska tuskin häntä, hän ehkä ajatteli? Hänen kätensä nousi lopulta hiukan epäröiden juuri ja juuri havaittavalla ranneliikkeellä samalla kun olin jo laittanut peruutusvaihteen päälle. Lämpö kihahti sisälläni ja jatkoin matkaani kuin sulava vaha. Huomasin liikuttuvani. 

En voi tietää mitä miehessä tapahtui, mutta itseäni voin sen sijaan kuulla. Jokin minussa liikahti. Hyväksyntä ja sen tarve. Kelpaisinko minä mitäänpuhumattomana, tupakkaa polttavana, yksin istuskelevana? Riittäisinkö kelkasta tipahtaneena, väsyneenä tai surevana? 

Kenelle minun tulisi riittää, kenelle kelvata? Onko minun omissa mielikuvissani helpompi riittää tuntemattomalle kuin tutulle, vai riitänkö kummallekaan? Elänkö ohikiitävistä ja pinnallisista kohtaamisista sen sijaan, että uskaltautuisin antautua syville ja aidoille kohtaamisille lähipiirissä riittämättömyyttä väistellen? Estääkö minua hoitamaton haava, joka uskottelee, ettei minulle ole oikeasti aikaa tai ymmärrystä, eikä varsinkaan omana aitona itsenäni tilaa ja hyväksyntää varauksetta tarjolla?

Voisiko joku satunnainen ohikulkija haluta tervehtiä minua ihan vaan koska näkee minut? Katsoisinko minä epäuskoisena taakseni tervehtimisen todellista kohdetta etsien vai omistaisinko osakseni saamani hyvän? Voisiko läheiseni todella tahtoa priorisoida kallista aikaansa minun kanssa viettääkseen? Voisinko uskoa voivani herättää toisessa positiivisia tunteita pinnistelemättä tai ponnistelematta, ihan vain olemalla? Miksi sitä on niin vaikea uskoa omalle kohdalleen, vaikka on itse juuri tuntenut positiivisia tunteita toista ihmistä kohtaan ihan luonnostaan? Sellaistakin, joka vain on eikä tee mitään, ei edes tervehdi takaisin. 

Riittämättömyyden tunne on salakavala paineen aiheuttaja ja itsetunnon nakertaja. Sen takana saattaa piilotella hyvin tärkeä ja inhimillinen hyväksytyksitulemisen tarve, jonka olemassaolon oikeutuksesta ymmärrän ehkä yhtä vähän kuin terveistä keinoista sen tyydyttämiseksikään.

Jotta voi kokea olevansa hyväksytty, tulee voida kokea olevansa rakastettu. Eikä voi kokea olevansa rakastettu, jos välissä on ehtoja. Kirjoittamattomia sääntöjä ja vallankäyttöön perustuvia vaatimuksia mahtua karsinaan, sopia lokeroon, loputtomasti täyttää odotuksia ja tarpeita. 

Aito ja todellinen kunnioitus syntyy ponnistelematta sinne missä on tilaa olla oma kokeva itsensä. Jossa ei toisen ihmisen toimesta torjuta, arvostella, naureta, vähätellä, jatkuvasti kritisoida, kielletä tai hylätä omia ääneen tuotuja ajatuksia, haaveita, suunnitelmia, tunteita, tarpeita tai tapaa toteuttaa itseään. Ja jossa on lupa ilmaista niin iloa, nautintoa, kipua, pettymystä, turhautumista, surua, pelkoa kuin vihaakin ja saada vielä osakseen hyväksyntääkin. Kunnioitus ja hyväksyntä eivät synny sinne missä toista ihmistä ei kohdata avoimesti, kokonaisena ja totuudenmukaisesti, eli rakkaudellisesti, sillä sinne syntyy vain alistumista, häpeää ja pelkoa.

Tuntemattoman miehen kautta sain maistiaisia omasta häpeästäni ja sen vallasta, joka pyrkii epäämään minulta oikeutta kokea olevani yhtä arvokas kuin muutkin. Häpeä kasvaa toista kunnioittamaan kykenemättömien väärintekijöiden kaltoinkohtelevassa seurassa, vihapuheessa ja ylipäänsä rakkaudettomuudessa. Se väistyy vain sen kautta, kun saa eheyttää minuutta rikkoneissa ihmissuhteissa syntyneitä haavoja vastavuoroisten ja kunnioittavien, korjaavien ja korvaavien vuorovaikutuskokemusten, eli aitojen ihmissuhteiden ehdottomassa rakkaudessa, jossa ei ole armottomuuden seiniä vaan armon puhdistamia pöytiä ja uusia alkuja. 

Ja edelleenkään en sano, että tämä mies välttämättä koki arvottomuutta tai häpeää, sillä kaikki päätelmäni hänestä ovat täysin omia tulkintojani. Hän saattoi yhtä hyvin olla hyvin tyytyväinen ja onnellinen itsestään ja elämästään. Ehkä pikemminkin projisoin, eli siirsin oman arvottomuuteni, häpeäni ja riittämättömyyteni häneen ja ne näyttäytyivät hänessä silmilleni kuin peilikuva omasta sisäisestä epävarmuudestani ja häpeästäni hetkenä, jona hän vilkaisi oliko hänen selkänsä takana joku jota tervehdin. Se sattui minuun. Ehkä halusinkin hänelle osoittamani hyväksynnän koskettavan myös itseäni? Tämäkin kohtaaminen oli merkityksellinen, eikä varmastikaan vahinko tai vaan ihmeellinen sattuma. Tietämättäni tarvitsin sitä erityisesti juuri sillä hetkellä. Kiitos!

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Ajanavaraus puh. 050 3486778

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.