Olen kuullut tarinaa pariskunnasta, jonka vaimo kysyi kerran mieheltään rakastaako tämä häntä. Mies virkkoi painavasti: ”olenhan minä alttarilla luvannut rakastaa, ilmoitan kyllä jos tilanne muuttuu”.
Vaimo kaipasi palautetta, jota mies ei ehkä ihan ymmärtänyt. Tarina ei kerro oliko vaimo kovin epävarma vai kitsailiko mies rakkauden teoissaan tai mikä lopulta olikaan todellisuutta heille kummallekin – yhtä kaikki vaimon kokemus omasta rakastettavuudesta oletettavasti toivoi vahvistusta.
Tarvitsemme jokainen palautetta, joka asettaa meidät realiteetteihin paitsi silloin kun koemme epäonnistumista, epävarmuutta tai pelkoa, myös silloin kun olemme tehneet parhaamme, onnistuneet ja innoissamme. Tarpeemme tulla hyväksyen nähdyksi ei rajoitu vain myötätunnon tarpeen hetkiin vaan ulottuu myös myötäilon jakamiseen. Ilman palautetta tässä hetkessä saatamme jämähtää elämään menneisyydessä, jonka vääristymät voivat vääristää ja sabotoida elämäämme yhä tänään: en ole rakastettava, en ole riittävä, en kelpaa, olen vääränlainen, tunteet ovat yliherkkien hapatusta, minä olen rationaalinen, kukaan ei voi ymmärtää minua, ym uskomukset kertovat haavoistamme, jotka eivät ole vielä päässeet hoidetuiksi ja jotka ymmärtämättämme ohjaavat elämäämme ja ihmissuhteitamme.
Itsestäänselvyydet ovat myrkkyä perustarpeillemme; kun tarinan mies lupasi ilmoittaa tilanteen muuttumisesta suhteessa rakkauteensa, ohitti hän vaimonsa tämän heikolla hetkellä. Kun paljastamme tarvitsevuutemme, otamme riskin, että toinen ei sitä kestäkään. Ihminen, joka ei näe omaa tarvitsevuuttaan kokee todennäköisemmin toisenkin tarpeet vaatimuksena, hiillostuksena tai itsekkyytenä ja ohittaa, ärtyy, torjuu tai mitätöi toisen niiden edessä.
On totta, että olemme aikuisina itse vastuussa omista tarpeistamme ja niiden tyydyttämisestä. Kuitenkin monet tarpeemme ovat sellaisia, että tarvitsemme niihin toisia. Ei päässä tehty päätös arvostaa ja rakastaa itseään kanna kovin pitkään, jos sisäinen, vuorovaikutussuhteissa syntynyt kokemus on synnyttänyt lähinnä häpeää, arvottomuutta, riittämättömyyttä tai huonommuutta.
Rakastamme, koska meitä on rakastettu ensin. Ymmärrämme, koska meitä on ymmärretty ensin. Armahdamme, koska meidät on armahdettu ensin. Kohtaamme, koska meidät on kohdattu ensin.
Tarinalle voi kirjoittaa monta erilaista loppua. Yksi voisi olla sellainen, jossa mies katsoo vaimoaan silmiin ja kysyy mistä kysymys kumpuaa: ”etkö koe olevasi taholtani rakastettu?” Vaimon kysymys johtaa tässä lopussa dialogiin, jossa molemmille aukeaa mahdollisuus ymmärtää itseään ja toista taas hiukan paremmin. Keskinäinen kunnioitus vahvistuu entisestään rakkauden virratessa esteettömästi heidän välillään. Ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun saakka toisaalta oman keskeneräisyytensä hyväksyen ja toisaalta alati lisää oppien.
Toisenlainen loppu voisi olla sellainen, jossa vaimo lamaantuu miehen kommentista, kokee häpeää kysymyksestään ja itsessään virinneistä tunteista, vaikenee ja käpertyy yksinäisyyteensä. Pariskunnan välillä kohoaa entistä uljaampana puhumattomuuden muuri, jonka laastiin on sekoittunut kerros kerroksen päälle lukemattomia tukahdutettuja tunteita ja tarpeita. Keskinäisen kunnioituksen rippeet hupenevat hupenemistaan ja rakkauden virta pakenee. Elämä jatkuu varuillaan olemisen, ennakoimattomuuden ja katkeruuden alati kiristyvissä kahleissa toistaiseksi, mutta kukaan ei tiedä millaiset rauniot heistä jäljelle jäävät.
Voisihan tarinalle kirjoittaa vielä sellaisenkin lopun, jossa vaimo kertoo miehelleen kokevansa yksinäisyyttä suhteessa. ”Emme puhu, emmekä tee asioita yhdessä. Se synnyttää minussa surua, koska kaipaan yhteyttä joka meillä joskus oli. Olen myös vihainen ja turhautunut, koska en pidä huolta itsestäni ja koen olevani sinulle itsestäänselvyys. Voisitko kertoa miten sinä suhteemme koet ja mitä siltä toivot?” Mies lähtee ulos pirtistä ja läimäyttää oven perässään kiinni. Hän on suunniltaan, koska hänen sisällään alkaa kuohua ylivoimaisen hankalalta tuntuvia tunteita. Hän haluaa paeta tilanteesta. Vaimo päättää pysyä itsessään, eikä kiiruhda miehen perään perumaan tarpeitaan, vaan antaa hänen olla. Jonkun ajan kuluttua mies palaa. Hän sanoo pitkästä aikaa vaimonsa nimen pehmeällä tavalla, niinkuin silloin ennen. Hetken he katsovat toisiaan ja jotakin liikahtaa heissä molemmissa: se mitä he tuntevat itsessään, on se mitä he näkevät toisissaan. Myötätunto pyrskähtää pirtin hämärään kun he kapsahtavat toistensa kaulaan. Kaksi ihmistä, niin tarvitsevaa, niin haavoitettua. Halauksessa he ymmärtävät, että heidän on avattava suunsa ja sydämensä jotta he voivat saada sen mitä he tarvitsevat. Toivo luo valoaan hirsiseiniin, vaikka sisäinen sotku tuntuukin kaaokselta – yhdessä tästäkin selvitään.
Yksikään alku ei onneksi kerro vielä mitään lopusta, sillä jokainen tarina elää matkan varrella. Mitä parempi yhteys sen henkilöillä on omaan sisäiseen maailmaansa, omiin tunteisiin ja tarpeisiinsa, sitä enemmän he voivat vaikuttaa tarinan kulkuun. Voimme antaa toisillemme sitä mitä olemme itse saaneet.
Mitähän sinä kaipaat ja tarvitset juuri nyt? Sen voi löytää niiden tunteiden takaa, jotka juuri nyt nostavat päätään. Se kaikki on arvokasta, sillä se kaikki on aitoa ja alkuperäistä sinua, jonka avulla voit luoda syvää ja aitoa yhteyttä myös toiseen.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
