Nieleskelen kyyneleitä nuokkarilla kun katselen mustavalkoista julistetta, jossa pieni lapsi seisoo kerrostalohuoneiston oven edessä pylly paljaana, kasvot haudattuna ovenkarmiin. Aikuinen mies seisoo lapsen takana uhkaavana housut lököttäen tuppivyö irroitettuna varsinaisesta tehtävästään, valmiina antamaan rangaistuksen. Lapsi on pieni ehkä 2-3-vuotias, ihan liian pieni erottaakseen oikeaa väärästä. Juliste on ”Seis perheväkivallalle ja ruumilliselle kurittamiselle” -kampanja 80-luvulta. Kuvasta välittyvä lapsen pelko ja turvattomuus kuristaa kurkkuani tänään 35 vuotta myöhemmin. Olen tolaltani, pelkästä muistikuvasta, etsinnöistä huolimatta kuvaa ei löydy netistä, onneksi – se on karmiva, tulee ihon alle. Nyt en nieleskele, surua en peittele, itken ja annan kyynelten valua.
”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.” siteerattiin muinoin raamattua jolla hankittiin siunaus ja vanhemman oikeutus ruumiilliselle kuritukselle, joka on tänäpäivänä aiheellisesti kyseenalainen. ”Haetko itte risun vai haenko minä?” jyrähdys sai veret seisahtamaan. Harvalle mikään kevyt läppä jolla hieman uhkailtiin tai kiristettiin olemaan ihmisiksi ja tuomio pantiin täytäntöön saman tien. ”Rajat on rakkautta” – slogan tuli tämän jälkeen. Näistä julistuksista saati kuvasta en löydä muuta kuin pelkoa -missä on kunnioitus, missä on rakkaus? Henkinen väkivalta on muuttumassa jo fyysiseksi, rajat on rikottu jo vaikkei toimenpide toteutuisikaan.
Aihe on kipeä, vaikea, kiehtova ja sen rungosta haarautuu sivuaiheita kuin kunnon kotikoivusta konsanaan. Muistatko lapsuuden mikä sinulla oli, sellaisena kuin se oli? Vai muistatko itsesi sellaisena kuin sinun sanottiin olevan ja jolla oikeutettiin teot rankaisuun?
Kun rajat on rakkaudella meille asetettu tiedämme oman paikkamme, arvomme ja kunniamme. Emme alennu huonolle kohtelulle, emmekä nouse toisten yläpuolelle, osaamme arvostaa ja kunnioittaa myös toista ihmistä omalla paikallaan. Kun rajat on rakkaudella meihin piirretty ne suojaavat kahteen suuntaan ”meitä itseä muiden ihmisten käytökseltä ja muita ihmisiä meidän käytökseltämme”. Kun terveet ja turvalliset rajat saanut kohtaa rajattoman, hän osaa suojata itsensä ja tekee selväksi ettei sulata huonoa kohtelua, kohtelematta toista kuitenkaan rakkaudettomasti.
Muutamia vuosia näin videoklipin pienestä tytöstä, jota oli luokkakaveri haukkunut koulussa rumaksi, johon hän vastasi näin: ”Tulin kouluun oppimaan uusia asioita, enkä näyttämään sievältä.”. Tässä on rakkaus ja tässä on raja: Minä päätän kuinka minulle puhutaan, eikä mulle puhuta noin. Rumuus palautetaan sanojalleen joka kertoo enemmän hänestä itsestään ja ajatuksistaan, eikä niinkään pilkanteon kohteesta.
Rajaton lapsi on aina turvaton lapsi. Syy siihen on lapsen kasvuympäristössä ja siellä vallitsevassa tunneilmastossa, rajaton käyttäytyminen puolestaan seurausta siitä turvattomuudesta jota lapsi kokee. Turvattomuutta tuo kaikki se, missä hoivaaja/vanhempi ei ole läsnä. Tähän läsnäolon puutteeseen usein liittyy jollain tapaa päihteiden käyttö, uupuminen/masennus, mielenterveysongelmat sekä tapahtumat, jotka puolestaan ruokkivat sitä ettei kasvuympäristö ole vakaa ja ennalta arvattavissa. Lapsi ei voi olla totta tunteineen ja tarpeineen, koska ei ole ketään jolle olla totta. Niinpä hän sopeutuu ja mukautuu tilanteeseen jotta häntä ei hylättäisi. Ilman rakkautta voimme vielä selvitä hengissä, mutta ilman yhteyttä ja kosketusta hoivaajaan lapsi kuolee. Ja kun lapsi ei voi hylätä vanhempiaan, hän alkaa hylätä itseään.
Rajaton ja turvaton lapsi oireilee joko niin ettei näy eikä kuulu tai niin että näkyy ja kuuluu, kaivoilta kotiin ja kauemmaskin. Ongelmia on tulossa molemmissa reaktioissa, jossain vaiheessa elämää vähintään yksilölle itselleen ja hänen lähipiirilleen. Väkivaltaa, laiminlyöntejä ja muuta kaltoinkohtelua varhaisessa vaiheessa kokenut on otollista maaperää kiusaamiselle, narsistisille ihmissuhteille ja hyväksikäytölle. Ellei ole kokemusta perusturvasta kuinka voisi olla luottamustakaan, niinpä hän alistuu.
Kouluun mennessä meistä jokainen varmasti muistaa kuinka meitä ohjeistettiin ettei ketään saa kiusata ja että pitää tulla kertomaan siitä opettajalle. Ja kuin näitä epäkohtia havaitessamme toimimme saatujen ohjeiden mukaan, vastaus oli hämmentävä ja ristiriitaa herättävä ”ei saa juoruta”, josta näppärästi sai juorukellon tai kielikellon leiman otsaansa ellei pysyvästi niin siksi ajaksi että ymmärsi pitää jatkossa suunsa kiinni.
Mitäpäs lottoat tällaisen lapsen vastaukseksi häneltä kysyttäessä; ”Kiusaataanko sinua tai näetkö toisia kiusattavan?”. Voinko ja uskallanko olla rehellinen? Mitä rehellisyydestäni on aiemman kokemani perusteella seurannut, määrittelee pitkälle sen mitä nyt kannattaa sanoa. Sanomisen kanssa täytyy olla tarkkana koska kokemus on se että seuraukset kannetaan itse, olipa lopputulema sitten mikä tahansa, omavoimaisuus ja sisäänpäin kääntyminen lohdun hakeminen sieltä kun aikuinen ei pysty, on turva mihin voimme luottaa kuin vuoreen. Fyysinen väkivalta ja muut laiminlyönnit ovat voineet olla normaaliin arkeen kuuluvaa ettei koe muuta ansaitsevaankaan.
Rajaton ja turvaton janan toinen ääripää voi olla se tyyppi joka ”ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa” valehtelee suut, silmät täyteen ja purkaa pahaa oloaan rökittämällä muita. Ei lapsi huvikseen valehtele. Ei, se on yksi selviytymisstrategia, jossa totta puhumalla voi seurata kuolema.
Alkukantaisuus on meissä sisäänrakennettu, olemme laumaeläimiä edelleen ja hermostomme sen tietää. Julkiset palvelut ja rakenteet ovat nykyisin sellaisia että yksin eläminen on mahdollista, kun järjellä ajatellaan. Kaipuu yhteyteen on syvällä, miellytämme, haemme huomiota, alistumme ja siirrämme itsemme syrjään jotta pysymme heimossamme. Miksi? Koska laumasta erottaminen tiesi lähes varmaa kuolemaa.
Rakkaus ja rajat, luottamus ja turvallisuus, tunteiden ja tarpeiden julki tuominen vaatii meiltä aikuisilta tietoista harjoittelua. Se osa mikä ei ole tullut nähdyksi ja kohdatuksi rakkaudella, harvoin kykenemme sitä toisissakaan sietämään. Vastuullinen vanhempi puuttuu haavoitetun lapsen häröilyyn olipa tämä lapsi fyysisesti omamme tai se sisällämme asuva. Lapset osaavat tunneilmaisunsa ihan luonnostaan, meidän homma vastuullisina aikuisina on kestää lapsiemme tunteet. Lapsiosa meissä itsestämme on aina saatavilla, kuunnellaan, tunnetaan ja aistitaan. Valitsen tänään harjoitella sitä etten hylkää itseäni, en siirrä itseäni sivuun touhotukseen, tekemiseen ja muiden miellyttämiseen. On kova juttu alkaa ottamaan itsensä vakavasti.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT, Katja Järvenpää
www.puhelinterapeutit.fi
Puh. 06000-4114 (puhelun hinta 2,38 €/min + pvm/mvm)
