Pahan olon sammuttaja

05.10.2020

Itku voi tulla monenlaisin tuntein ja hyvin erilaisissa tilanteissa. Yleensä sillä on vapauttava ja puhdistavakin vaikutus, edellyttäen, että se tuntuu merkitykselliseltä ja säilyttää yhteyden toivoon. Näin on yleensä silloin, kun saa itkeä turvassa, eli kokea olevansa oikeutettu yhteyteen senkin kanssa. Silloin itkulla on ikäänkuin pohja, eikä sitä tarvitse yrittää hallita yksin ja siksi usein pantata tai paeta, vaan se voi päästä yhdessä itketyksi, jaetuksi ja sanoitetuksi. Silloin itkulla on aikansa ja paikkansa, alkunsa ja loppunsa - se tuo jostakin ja vie johonkin, elämä kulkee ja jatkuu.

Ajattelen, että ei ole olemassa merkityksetöntä itkua. Yksi merkityksellisimmistä itkuista on kokemukseni mukaan sellainen itku, jolle ei vielä ole löytänyt vastaanottoa ja joka on siksi vielä itkemättömäksi jäänyt. Se on kuin kaivon kansi, joka kätkee alleen syvän tuntemattoman ja samalla elintärkeän helpotuksen janoavalle; kun kansi alkaa siirtyä ja syvä tuntematon virrata, voivat pantatut nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet päästä täytetyksi ja jano johonkin, epämääräinen paha olo, lopulta vihdoin sammua.

Turvan, eli vastaanoton puuttuessa itkemätön itku voi paitsi olla tunnistamaton, myös vaikuttaa pohjattomalta ja siksi liian pelottavalta, eikä sen alkulähteitä tahtoisikaan lähteä itkun takaa edes etsimään. Sellainen itku lymyilee ehkä paineena rintakehällä, palan tunteena kurkussa tai kenties kipuna selässä. Ehkä se alkaa valua hallitsemattoman oloisesti, kuin itsestään, kun tietynlainen musiikki alkaa soida tai sadepisarat piiskaavat ikkunaa - silloin, kun on aikaa tai jokin olosuhteissa ehkä muistuttaa itkun alkulähteistä. Tai silloin, kun pienikin rakkauden tai myötätunnon ele osuu äkisti siihen ihmisyyden syvään kohtaan, joka sisäsyntyisesti kaipaa nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista. Tässä minä olen, mutta näkeekö minua kukaan itkuni takana, sen kanssa tai sitä ilman?

Jos ei ole kokemusta itkun vastaanottamisesta, hyväksyvästä myötätunnosta, ehdottomasta rakkaudesta, on ymmärrettävää kavahtaa tilanteita, jotka muistuttavat painosta rintakehällä. Itkemättömän itkun kutsu uhkaa kuin syöstä hukkumaan pohjattomaan kaivoon, koska pelottaa, ettei se ehkä lopukaan koskaan kaikuessaan kuuroille korville, kaivon kylmille seinille - niinkuin aina tähän asti on käynyt. Elämä näyttäytyy epäreiluna tai pahantahtoisena, jossa täytyy sinnitellä omin voimin.

Omin voimin sinnitellessä alkaa ymmärrettävästi vältellä kaikkea sellaista, joka provosoi itkua, houkuttelee esiin tukahdutettuja tunteita ja kutittelee täyttymättömiä tarpeita. Sillä miten kestää vielä kaiken lisäksi itkua, jolla ei ole pohjaa! Alitajuisesti silloin voi ajautua suojautumaan kärsimykseltä ja turruttamaan itsestään nousevaa syvää ja sylitöntä kaipuuta erilaisiin riippuvuuksiin, kuten töihin, peleihin, pakkomielteiseen liikuntaan, kontrolliin tai päihteisiin. Mihin tahansa, jonka avulla voi unohtaa pahan olon, jossa täyttymättömät tarpeet huutavat mykkää huutoaan. Olo tuntuu sitä vahvemmalta mitä kauemmas tuosta huudosta pääsee.

Todellisuudessa en ole vahva silloin kun peitän heikkouteni, vaan elän illuusiossa, jossa vahvuus on sitä että siedän sietämätöntä ja olen itsekin jossain määrin sietämätön - kontrolloin omaa ja muiden käytöstä vaikkapa miellyttämällä tai päsmäröimällä. Tällöin aito sisin kokee arvottomuutta ja panttaa itseään, sillä se on vailla kokemusta oikeudestaan tulla näkyväksi heikkonakin ja tarpeestaan voida liittyä toisiin myös tarvitsevana. Minun on vaikea liittyä ja minuun on vaikea liittyä, kun minä olen salassa.

Jotta voi saada kokemusta arvokkuudesta -siitä että on oikeus tulla näkyväksi tunteineen ja tarpeineen- on altistettava itsensä sen tunnustelulle, että nykyisyys onkin eri kuin historia, jossa jäi ehkä liikaa yksin itkunsa kanssa tai jossa sille ei yksinkertaisesti ollut lupaa eikä tilaakaan.

Ei suinkaan ole tarpeen aliarvioida omia selviytymismekanismejaan; tuskin löydän tilaa heikkoudelle sieltä mistä en ole sitä löytänyt tähänkään mennessä. Sen sijaan on viisasta suhtautua selviytymismekanismeihinsa myötätunnolla ja luottaa sisäiseen ääneensä siitä missä on mahdollista kokea riittävästi turvaa niiden riisumiselle, itsensä näkyväksi tekemiselle ja uskallukselle myös alkaa itkeä kohti vielä merkityksettömän itkun alkulähteitä.

Kokemus siitä, että voi nojautua toisiin tarvitsevana tai saada itkulleen hyväksyvää ja tilaa antavaa vastaanottoa, syntyy ainoastaan sellaisten tilanteiden kautta, joissa niin on käynyt. Ihmissuhteissa, joissa ollaan kunnioittavia, empaattisia ja rehellisiä. Joissa tunnetaan itseä sen verran että voidaan nähdä myös toinen sellaisena kuin hän on.

Sellainen on totta ja mahdollista, vaikka itsellä ei siitä vielä kokemusta olisikaan. Ensimmäisestä kerrasta on jokaisen aloitettava myös tutustuminen itseensä. Onneksi on olemassa paljon erilaisia vertaistukiryhmiä, terapioita, sielunhoitajia, ystäviä - Ihmisiä jotka uskovat enemmän hyväntahtoisuuteen kuin pahantahtoisuuteen, inhimillisyyteen kuin epäinhimillisyyteen, rakkauteen kuin pelkoon. Koska heillä on siitä kokemusta.

Tervetuloa siis kaikki itkut, myös te vielä itkemättömät, jotta maailmassa olisi entistä enemmän tarjontaa suhteessa kysyntään - inhimillisyyttä, ihmisyyden ymmärrystä ja mahdollisuuksia aidolle kohtaamiselle.

Ihminen tavattavissa -terapeutti Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050 -348 6778

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.