Turvallisessa työyhteisössä terävät kulmani hioutuvat ja muuttuvat pyöreiksi. Sellaisiksi niinkuin palapelin palat, jotka sopivat yhteen ja täyttävät tehtävänsä osana suurempaa kokonaisuutta. Terävät kulmani pyöristyvät luottamuksesta, arvostuksesta – siitä, että koen juuri oman palaseni tärkeäksi.
Juuri sellainen turvallinen työyhteisö minulla nyt on. Minun palaseni hiotuminen osaksi kokonaisuutta on kestänyt pian kahdeksan vuotta. Terävät kulmani: riittämättömyyteni, syyllisyyteni ja armottomuus itseäni kohtaan ovat muistuttaneet toistuvasti, että: ”liian pitkään”, ”tarvitaan lisää suorituksia”, ” täytyy saada lisää tulosta” , ”on todisteltava, osoitettava näyttöjä”.
Osaan kyllä asiani. Olenhan työskennellyt johtotehtävissä jo paljon ennen nykyistä tehtävääni. Koko potentiaalini, osaamiseni, luovuuteni ja intohimoni käyttöönottoa on estänyt vain yksi asia – en uskalla liittyä yhteisöön.
Pelkoni on niin vahva, että uskon todella tuhoutuvani, jos luotan. Pelkään, että purkaessani suojaukseni, minua käytetään hyväksi. Pelkään, että käsitykseni oikeudenmukaisuudesta on yhteisölle vieras eivätkä arvomme kohtaa. Pelkään, että osoittaessani rajani, yhteisö manipuloidaan minua vastaan. Pelkään, että en tule ymmärretyksi ja minulta evätään mahdollisuus selittää. Pelkään, että minut tuomitaan virheestäni. Pelkään, että innostukseni lamauttaa jonkun toisen luovuuden. Yhteydettömyyteni ja kyvyttömyyteni liittyä osaksi yhteisöä juontaa juurensa lukemattomiin pelkoihin. Pelot ovat minulle niin totta, että ne pahimmillaan halvannuttavat toimintakykyni.
Pelkoni ovat suojanneet minua joskus, mutta ne eivät ole poistuneet, vaikka ympärilläni on turvallinen yhteisö ja ymmärrän sen. En tarvitse suojauksiani, mutta juurevat pelkoni pitävät niitä yllä. Tunteet voittavat järjen – vaikka usein kuulemme puhuttavan juuri päinvastoin.
Minun pelkoni juurten lonkerot ulottuvat omaan lapsuuden perheeseeni. Olen perheen lapsista nuorin – paljon nuorempi kuin muut. Kun aloitin kouluni, vanhimmat muuttivat jo pois. Olin siis muusta sisaruskatraasta ikänikin vuoksi erillinen, ulkopuolinen. En kokenut koskaan olevani osa kokonaista perhettäni. Viimeisin ja vakavin pelkoni toteutui isäni kuollessa, kun välit perheeseeni ja sukuuni katkesivat. En saanut olla osa perhettäni, minut hylättiin totaalisesti ja jäin kokonaan yksin.
On mielenkiintoista huomata kuinka olen valinnut työskennellä asiantuntija- tai johtotehtävissä koko työhistoriani ajan. Olen työskennellyt rooleissa missä olen voinut vältellä integroitumista varsinaiseen työyhteisöön. Olen taitavasti poiminut kirsikat kakuista ja säilyttänyt työyhteisöjen vuorovaikutussuhteissa juuri itselleni sopivat turvaetäisyydet väistelläkseni pelkojani.
Syvin, inhimillisin ja palkitsevin tarpeeni on siis jäänyt täyttymättä ja estänyt todellisen vapauteni. Se tarve on yhteys muihin, yhteys ja luottamus toiseen ihmiseen. Aito yhteys toisiin ihmisiin on tärkeintä elämässä. Se pitää meidät hengissä ja kiinni elämässä. Sen kokeminen on merkityksellisempää kuin yhdenkään ulkoisen palkkion saavuttaminen. Se vaatii kykyä olla aidosti läsnä ja luottaa. Sitä ei voi suorittaa eikä suorituksilla korvata.
Syvimmän inhimillisen tarpeen tyydyttäminen asettaa myös meille johtajille suuria tavoitteita. Meidän tulee oppia rakentamaan ensin yhteys itseemme. Sen jälkeen on mahdollista rakentaa yhteys myös muihin ja lopulta on mahdollisuus oppia myös vahvistamaan yhteyttä koko työyhteisössä. Silloin meillä on käytössä sekä omat, että koko yhteisömme voimavarat.
Taina Arjanne, toimitusjohtaja
Tommy Hellsten -instituutti Oy
Tainan tunnekuorman kärräystä on seurannut ja kuvannut työnohjauksessa jo 4 vuoden ajan Ihminen tavattavissa -terapeuttimme ITT® Ulla Hukka.
