Pitää vain jaksaa!

19.02.2020

Ajattelin kirjoittaa uupumuksestani, tästä olosta, joka on imenyt minusta nyt lähes kaiken voiman. Siitä, miltä näyttää minun kokemukseni yrittäjyydestä ja siitä, kun ei ole mahdollisuutta jäädä sairaslomalle, vaikka mikään muu ei käytännössä enää olisi edes vaihtoehto. Mietin, miten kuvaisin sen taakan painoa, jota mukanani kannan, mitä minulle tarkoittaa vastuu. Kuinka vähän happea mahtuu siihen tilaan, jossa kaikki tuntuu kaatuvan päälle, eikä voimat riitä enää edes avun pyytämiseen.

Miten pimeitä ovat ne hetket, kun hengittää hetken kerrallaan hokien itselleen olevansa hengissä vielä minuutinkin kuluttua. Kuinka pelottavaa on tuntea kaikki se viha, joka sisällä odottaa purkautumista. Kuinka musertava on se uupumus, joka tuntuu kaikkialla kehossa ja mielessä. Kun seuraava aamu tuntuu olevan ulottumattomissa ja samaan aikaan toivoo, ettei se tulisi sillä se tuo mukanaan uuden päivän, joka pitää vain jaksaa.

Aloin miettimään sitä, miten tähän on tultu. Ja yht´ äkkiä se iski minuun. Ei tämä tarina, minun tämän hetkinen tilanteeni, kerro vain siitä, että minun työni on uuvuttanut minut. Se kertoo minun elämästäni. Siitä, kun pitää vain jaksaa. Niin se on aina ollut, on pitänyt jaksaa. Lasinen lapsuus antaa kantavan kasvualustan jaksamiselle. Sille, miten olla aina muita varten. Myötäillä, muuntua, aistia kaikella itsestään sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten estää se jokin, joka leijuu jo ilmassa. Siinä on vahvat juuret sille, miten olen tiedostamattani hakeutunut ja ajautunut elämässäni jatkamaan sitä samaa kaavaa kaikkialle.

Tästä voisi tulla elämän tarinani, voisin kertoa kaikesta siitä mitä olen kohdannut, henkisestä väkivallasta, lapsettomuudesta, kuolemasta, musertavasta surusta, syntymän lahjasta, rakkaudesta ja ilosta. Mutta sen sijaan minä tahdon nyt pysähtyä sen äärelle, mikä on minun oma osuuteni minun uupumiseeni. Missä kulkee se näkymätön raja sen välillä, mitä minä itse olen valinnut, mistä minä olen pitänyt kynsin hampain kiinni ja mikä on ulkopuolelta minun kannettavakseni asetettu. Onko uupunut aina uhri?

En osaa sanoa. Uupumiseen on niin monta polkua, jokaisella omansa. Omalla kohdallani koen, että uhri minä en ole. En enää. Mutta olen ollut, sen minä todentotta olen osannut. Olen osannut syyttää elettyä elämää, muiden tekoja minua kohtaan, sitä kuinka minä kyllä yritän kaikkeni, mutta kukaan ei kuule eikä näe. Tämä lista on loputon. Loputon pyörre, jonka silmästä on mahdotonta päästä pois ilman tietoisuutta. Mutta palataan takaisin siihen uupumukseen. On totta, että eletty elämä on tuonut minut tähän. Ne tavoitteet, jotka olen itse itselleni asettanut kuvitellen, että ne ovat muiden ihmisten vaatimuksia. Vaatimuksia siitä, miten ja millainen minun pitäisi olla, mitä saavuttaa ja miten menestyä. Ihan kuin kaikelle tekemiselle olisi asetettu joku mittari, joka ilmoittaisi sitten kun. Sitten kun olisin tarpeeksi hyvä ja menestynyt, sitten kun olisin tarpeeksi kaunis, sitten kun olisin tarpeeksi muille. Sitten kun….

Kunnes yhtenä päivänä herää ajatukseen, olenko minä ainoa, joka sai rikkinäisen mittarin? Sellaisen, jonka asteikolta puuttuu vallan: nyt riittää? Mistä se johtuu? Onko todella niin että minä olen ainoa ihminen tässä universumissa, joka ei vain kerta kaikkiaan osaa täyttää kaikkia niitä odotuksia, jotka minulle on asetettu? Onko minussa joku niin perustavaa laatua oleva paha, että vaikka minä tekisin mitä, en koskaan kelpaa kenellekään? Olenko minä ainoa, joka on tuomittu epäonnistumaan kaikessa? Eikö ole ketään, kenen hyväksyvä katse osuisi minuun?

Pikku hiljaa, varovasti, minun oli käännyttävä katsomaan minua. Sitä kipua, joka minua oli kantanut. Sitä pientä lasta joka hädästään käsin oli oppinut selviytymään, opettanut aikuisen minäni kantamaan sitä kohtuutonta taakkaa, jonka olin itse itselleni asettanut. Minä olen itse valinnut oman tieni. En kaikkea sen varrelle osunutta mutta kaiken olen itse päättänyt pakata reppuni painoksi. Omat odotukseni, omat vaatimukseni. Kaiken minulle kuulumattomankin olen vastuullani kantanut. Minä olen jaksanut, sitä minä olen elämässäni tehnyt. Olosuhteita mutta myös omia valintojani.

Ei se uupumustani poista, en minä jaksa yhtään sen paremmin vaikka ymmärrän mikä minut on tähän tuonut. Mutta se antaa minulle mahdollisuuden parantua. Sillä ymmärrys siitä, että minä olen vastuussa minusta pakottaa minut katsomaan uupumustani eri silmin. Ei sitä päivää tule, että joku muu tulisi sanomaan, että nyt sinun pitää levätä, ei kukaan tule ottamaan uupumustani pois. Minun on tehtävä valinta. Valitsenko sen tutun pyörteen imun, jossa valjastan kaiken itsestäni olemaan muita varten vai valitsenko minä minut. Ensimmäistä kertaa elämässäni, uskallanko minä valita itseni? Tunnen kuinka lujasti sydän hakkaa pelkästään tämän kirjoittamisesta, mutta minä sanon sen silti, minä uskallan. Nyt minä tahdon valita minut. Kantaa vastuu siitä mikä minun vastuulleni kuuluu, riittää itse itselleni.

Sillä mihin minä tämän hiljalleen kasvavan rohkeuteni käyttäisin ellen itseeni?

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Essi Sivula, Tampere
Yhteydenotot puh. 040 504 4003

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.