Kirjoitin lopputyötä Tommy Hellsten-Instituutin koulutusohjelmaani aiheena mikäs muukaan kuin oma menneisyys. Selasin nettikalenteria tarkistaakseen mikä viikonpäivä olen syntynyt. Perjantai 9. tammikuuta 1976 näyttää noin -13 asteen keskilämpötilaa Kokkolassa.
Sieviin sieltä kapaloihin käärittynä. Ei tullut Jeesusta vaan ihan tavallinen poitsu. Pyhähenki saattoi kylläkin olla osallisena vanhempien makuuhuoneessa keväisenä yönä, jolloin sieluni tarkasteli aivokuoriarpajaisia asettuessaan taloksi kehooni.
Maallinen matka alkoi tuona ihmeen päivänä, kun lapsivesi vaihtui kuivaan pakkasilmaa. Kello-ajalla mitattuna 45-vuotta myöhemmin kysyn sielultani: ”Miten matka on mennyt ?”. Vastausta ei kuulu. Hän on vielä hieman ujo, aristaa päivänvaloa ja ihmettelee näkemäänsä, kuten juuri laulamassani laulussa ”Satukirjan Sankari”. Pauli ja Olli yhteistyössä ovat laatineet paljon kertovan laulun.
Niin olin kirjoittamassa kiittääkseni sinua Rakas Ystäväni. Sydämmellinen kiitos jälleen sinulle onnitteluistani. Tarvitsen onnea, jonka minulle lähetit. Kiitos, että käytit hetken aikaasi palauttaaksesi mieleensi nimeni ja ehkä ajatus lensi ylitsesi ”mitähän Jannelle kuuluu?”
Olen ollut some-paastossa lähes vuoden ja se on tehnyt hyvää. Olet kyllä ollut mielessäni useasti varsinkin silloin, kun addiktoiva mieleni hamuaa sinistä äffää panssarilasin alta. Tarvettani tulla nähdyksi ja kuulluksi on ruokittu toista kautta.
Wappiryhmistä poistuminen on tuonut paljon hyvää. Puhelut ja kyläilyt ovat lisääntyneet läheisteni kanssa. Kuulumiset on saatu jakaa kasvotusten, eikä aivojen kemikaalikokin ole tarvinnut arvuutella reseptejä täyttääkseen rivien välejä tai tuulen suuntaa viestien teksteistä ja hymiöistä.
Voihan tästä päätellä, että vuosi on ollut myös raskas. Muutosten tuuli on edelleen puhaltanut oikein rytinällä. Sielu on keittänyt urakalla kemikaalikoktaileja pitääkseen talonsa pystyssä. Olen ”oksentanut” pilaantuneita uskomuksia ja tunnelukkoja, jotka eivät palvele enää. Olen myös opetellut päästämään irti omasta voimastani, hypätäkseen elämän kannettavaksi.
Uskon, että elämä voi tarjota minulle paljon parempaa, mitä osaan ikinä toivoa oman harhaisen muistovankilan uumenista. Tämä saattaa kuulostaa itsensä vähättelyltä, mutta kokemus siitä rakkaudesta, joka koskettaa silloin, kun kaikki ulkopuolinen ”hälinä” on riisuttu, asettaa egon kyseenalaiseksi ja turvautuukin vaikeasti selitettävään ilmiöön, jota rakkaudeksikin kutsutaan.
Kun ”sipuli” on kuorittu ja sielu kohtaa sielun ei ole tarvetta länsimaiseen kulttuuriin niin vahvasti pesiytyneelle ”tavaralle”. Kun ego menettää merkityksen elämä voi alkaa. Se elämä, jonka menetin vasta syntymäni jälkeen. Pieni poika on viimein löytänyt turvan. ”Lähelle on pitkä matka” niin kuin Carita ja Tommy ovat kirjoittaneet.
AIheesta voisi jatkaa loputtomiin, mutta tässä kohti tämä ehkä riittää.
Toivotan sinulle ystävä rakas hyvää matkaa, mihin ikinä oletkin menossa.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Janne Korkeakangas, Nurmijärvi
Yhteydenotot puh. 044-777 6777
