Seuraan suurta ihmispaljoutta Helsingissä ja mietin kuinka moni täyteen mittaan ehtinyt ihminen on kasvanut kehonsa lisäksi henkisesti aikuiseksi.
Niin monesti käy, että ihmisen keho kasvaa, mutta mieli jää lapsen tasolle. Mitä tämä tarkoittaa? Tarkoitan sitä, kun lapsi kasvaa vanhemman seurassa, joka ei ole itse kehittynyt aikuiseksi, jolloin lapsesta kasvaa vanhempi. Siis vanhempi ihminen. Nuoresta vanhemmaksi, ei aikuiseksi.
”Lapsi” ilmaisee tunteitaan ja tarpeitaan eikä hänellä ole vielä järkeä kovinkaan paljon apunaan. Lapsen kehittyessä kohti aikuisuutta hän ”imee” mallin lähellä olevasta kulttuurista. ”Vanhempi” ei kykene kertomaan ihmisen rajallisuudesta vaan oppii luulemaan, että hänen ajatukset, mielipiteen toimintamallit ja muut elämään liittyvät ilmiöt ovat totta. Syntyy psykologinen todellisuus ja harha siitä kuka hän on.
”Vanhempi” samaistuu omaan kehoonsa, ajatuksiinsa, mielipiteisiinsä ja uskomuksiinsa niin voimakkaasti, ettei näe niiden ulkopuolelle. Syntyy ”ainoa oikea” malli, joita tulee noudattaa hänen lisäksi hänen jälkeläisensä. Myös muut ihmiset, jotka tekevät asioita toisella tavalla näyttäytyvät ”vanhemmalle” kummallisena. Tällainen ”vanhempi” syyllistää muita eikä voi ymmärtää muiden ”tyhmyyttä”.
”Vanhempi” kasvattaa lapsestaan hänen seuraajan eli ”vanhemman”. Näin ”pahat teot” siirtyvät vanhemmilta lapsille useammassa sukupolvessa. ”Vanhemman” mielipiteet ovat niin vahvat, ettei ”lapsi” uskalla kyseenalaistaa niitä. Näin lapsen tunteet jäävät ilmaisematta. Hiljalleen vanhenevan lapsen tunteet ”jäätyvät” ja joutuvat odottamaan parempia aikoja vapautuakseen.
”Aikuinen” ihminen on tullut tietoiseksi siitä, että hänen ajatukset ovat vain ajatuksia, mielensä on kehittynyt toistuvista ajatuksista sekä uskomukset vallitsevista mielipiteistä. ”Aikuinen” ihminen kykenee havaitsemaan omaa toimintaa myös kriittisesti. Mitä enemmän ihminen on ”aikuinen tilassa” sitä enemmän hän tulee tietoiseksi omasta itsestään. Hän alkaa kiinnostumaan siitä, miksi hän toimiin niin kuin toimii.
Ihminen joka ei ole kasvanut ”aikuiseksi” vaan on jäänyt ”vanhempi tilaan” putoaa hetkittäin ”lapsen tilaan”. Tämä näkyy esimerkiksi ”rattiraivona”. Tunteet ottavat vallan ja järki katoaa päästä.
Lasten oikeuksien päivän teeman mukaan, miedän jokaisen olisi tärkeä antaa rakkautta meidän ”sisäiselle lapselle”.
Kun puhuu tälle lapselle ja antaa turvan hänelle, ihminen alkaa tavoittamaan ytimensä. Se potentiaali, joka meidän kaikkien sisällä odottaa vapautumistaan. Se tulee esiin oman mielen ulkopuolisesta tilasta, jonne kontrolli ei yllä.
Se voi luottaa, ettei häntä hyljätä vaikka sattuisi mitä tahansa. Rakkaus ei syytä mistää vaan se toteaa, että kaikki on hyvin. Ihminen alkaa huomaamaan, että sitä rakkautta, jota on hamunnut muista ihmisistä, löytyykin niin läheltä omasta itsestään.
Rakkaus on sinussa, kokeile vaikka. Ota tyyny syliinsä, kuvittele sen olevan sinä pienenä, silitä sitä ja kerro kuinka arvokas ja rakas hän on. Lupaa hänelle, että olet aina hänen kanssa, olet hänen puolellaan, tuet häntä, etkä hylkää häntä koskaan.
Kun sisäinen lapsesi aistii sen turvan ja rakkauden, hän rauhoittuu. Tätä rakkautta mikä alkaa kumpuamaan sisältäsi voit alkaa ammentamaan myös läheisiin ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan.
Huomaat, että tämä ”rakkauden lähde” on ehtymätön. Alat uskaltaa olla oma itsesi, koska et tarvitse hyväksyntää ulkopuoleltasi, koska sinulla on kokemus, että sitä on ääretön määrä sisälläsi.
Tällöin olet niin kuin niittyleinikki tai päivänkakkara. Et epäile olemassaoloasi tai paikkaasi maailmassa. Et yritä kasvattaa ruusun lehtiä vaan ylpeänä olet ainutlaatuinen mestariteos. Ainoa maailmassa. Tästä tilasta voi myös kannustaa ympärilläsi olevia ”puutarhan kasveja” kasvamaan ja kukoistamaan omalla tavallaan.
Tommy Hellsten -instituutin terapiakoulutusohjelman opiskelija Janne Korkeakangas
