Ihminen kaipaa rakkauden (eli hyvän tahdon) piiriin aivan aina. Siitä hetkestä lähtien kun ihminen syntyy, aina siihen hetkeen asti kun ihminen kuolee.
Jossain kohtaa syntymän ja kuoleman välissä tuo rakkauden piiriin kaipaaminen kuitenkin unohtuu. Se ikäänkuin hämärtyy ja peittyy häpeän ja pelon synnyttämien vaatimusten ja suoritusten alle.
Tuon rakkauden piiriin kaipaamisen tilalle aletaan kyhäämään kaikenlaista korvaavaa ja näennäistä toimintaa.
Näennäinen toiminta voi olla vaikkapa tiedollista kilpailua paremmuudesta (jonka takana on rakkauden tarve), saavutuksia (takana rakkauden tarve), erilaisia tutkintoja (takana rakastetuksi tulemisen tarve), irtosuhteita (rakkauden tarve), unohdukseen ohjaavia riippuvuuksia (yllätys, taustalla rakkauden tarve), pakonomaista miellyttämistä, suorittamista, uskonlahkoihin liittymistä, pusertamista, laihduttamista, lihottamista, pääalaspäin seisomista, pätemistä, pyrkimystä älykkyyteen, loputonta lukemista, ulkomaan matkoja, pakomatkaa mielikuvitukseen, viiltelyä, narkkaamista, pakonomaista ostamista ja lähes mitä tahansa muutakin suorittamista. Ja aina taustalla on rakkauden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen tarve.
Kuinka yksinkertainen tuo ihmisyyden todellinen ydin, kaikkein syvin tarve, oikeasti on. Mutta samalla paradoksaalisesti kaikkein vaikein asia elämässä. Ihminen ei nimittäin millään tahdo uskaltaa olla rakkauden tarvitsija. Se on kaikkein pelottavinta mitä voi olla olemassa.
Mitä haastavammat, pelottavammat ja häpeällisemmät traumat lapsuudessa on muodostunut, niin sitä vaikeampi on astua omasta, traumatisoituneen minän päälle rakennetusta panssaristaan, esiin ja tunnustaa rakkauden tarvitsevuutensa.
Sitä voi jopa alkaa voimakkaasti vastustamaan rakkautta, hyvää tahtoa, rakkaudellista kohtaamista, myötätuntoa ja myötäelämistä. Kaikin tavoin koettaa sabotoida sitä, ettei kukaan rakastaisi itseä tai ettei kukaan rakastaisi ketään muutakaan ja sitäkin ettei itse vaan rakastaisi ketään.
Usein ihminen valitsee mielummin arvostella ja haukkua muita, sekä itseään, sisäisellä puheellaan. Valitettavan usein ihminen valitsee toimia paremmuudesta käsin tai julmasti, syyttävästi, tuomitsevasti, arvostelevasti, mitätöivästi pilkallisesti, ivallisesti tai naureskella muiden kustannuksella, eli käyttäytyä kaikilla tavoin epäkunnioittavasti, tuhoavasti, pahantahtoisesti ja väkivaltaisesti.
On usein helpompi valita olla kovakuorinen ja pahantahtoinen, kuin olla herkkä ja rakkaudellinen. On varsin vaikea valita olla vastuussa aivan kaikilla tavoilla omasta toiminnastaan ja käyttäytymisestään sekä käyttäytymisen seurauksista.
Käyttäytymisensä seurauksia ei kuitenkaan pääse pakoon. Ei vaikka kuinka yrittää ohittaa, sulkea silmänsä ja tajuntansa ja olla muistamatta mitä on tapahtunut. Kaikki sanotut sanat ja teot jää häiritsemään sekä sanoneen, että sanojen ja tekojen kohteeksi joutuneen alitajuntaan. Sekä hyvässä että pahassa. Hyvä jää vaikuttamaan hyvin ja paha pahoin.
Jos alitajunnan ”pöytää” ei puhdista vuorovaikuttajien välillä, ei vuorovaikutus ole antoisaa, vaan kuormittunutta ja lopulta siitä tulee varsin teennäistä ja raskasta. Siksi läheiset vuorovaikutussuhteet on usein sekä mieltä että tunteita haastavia. Asioiden selvittämisessä, väärinkohtelun tai kohtuuttomuuden tunnustamisessa ja tunteista puhumisessa kysytään lujuutta, nöyryyttä ja pitkäjänteisyyttä.
Haastavuudestaan huolimatta asioiden ydin on edelleen yksinkertainen: kaiken taustalla on jatkuvasti rakkauden, rakastetuksi tulemisen ja rakastamisen tarve. Jos ei rakkauden tarve toteudu, on paha olla, ja silloin on hyvä pysähtyä itsensä äärelle miettimään mikä on hätänä. Itsen äärelle pysähtymisen kautta voi löytää ymmärrystä mistä paha olo muodostuu ja tuon ymmärryksen pohjalta voi sitten taas valita miten haluaa toimia.
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Soili Sipilä
