Viikonlopun keskustelut saivat minut pohtimaan yleistämistä ja lokeroimista. Useammassa keskustelussa nousi ihmettelyä ja kysymyksiä siitä, kuinka ihmeessä jaksan, selviän ja pystyn elämään kahdeksan lapsen äitinä. Kuinka kroppa on kestänyt sen kaiken, raskaudet ja imetykset niin monta vuotta putkeen. Herkkänä tarkkailin kaikkia ilmeitä ja eleitä keskuteluun liittyen ja tein monia havaintoja.
Puhdas avoin ihmettely ja kysyminen antoi tilan olla juuri se kuka olen. Huolestunut, säälivä katse sai minut tuntemaan ärsytystä, ihaileva ja arvostava puhe sai minut tuntemaan pienuuteni. Rehellinen kysymys siitä, miten itse koen äitiyden, sai vastaukseksi rehellisen vastauksen.
Kehollisuuden äärellä oleminen terapeuttiopintojen viikonloppukurssin aikana paljasti lopulta sen, mitä koen kehossani perhettäni ja jokaista lastani kohtaan. Olemalla läsnä omalle keholle, antamalla huomiota jokaiselle kehon osalle, joka sitä kaipaa, sain paljon arvokasta ymmärrystä itselleni. Kun pysähdyin kuuntelemaan vatsan ja kohdun aluetta, tunsin valtavaa ylpeyttä. Ylpeyttä tätä epätäydellistä kehoani kohtaan, joka on mahdollistanut kasvun kahdeksalle elämälle. Kantanut suojissaan, synnyttänyt ja imettänyt. Ruokkinut tuhansia kertoja vastasyntynyttä lähellä omaa kehoani. Tunsin puhdasta kiitollisuutta, että olen saanut kokea elämän lahjan monta kertaa, tunsin valtavaa rakkautta jokaista lastani kohtaan. Itkin.
Itkin rakkaudesta. Itkin kiitollisuudesta. Hymyilin ylpeydestä. Oma perhe ja omat lapset. Oma puoliso. Miten paljon rakkautta perheessämme on ja kuinka paljon se tuntui kasvavan tiedostamisen kautta, että näin ei aina ole. Lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys, se on lahja. Puntaroin tätä kirkastuvaa onnea kaiken sen väsymyksen ja voimattomuuden rinnalla, jonka kanssa olen paininut pitkään. Mietin omaa lapsuuttani ja pärjäämistäni isossa perheessä. Mietin kaikkea, mikä on ollut liikaa pienelle itselleni ja kaikkea sitä, mistä olen jäänyt vaille. Mietin, kuinka se on koulinut minusta tälläisen, kuin nyt olen. Kuinka paljon olen oppinut siitä, mitä haluan tehdä toisin omassa elämässä ja siitä, mitä haluan kantaa aina mukanani. Miten paljon isossa perheessä eläminen on kasvattanut ja rikastuttanut kokemuksillaan ja toisaalta, mistä kaikesta olen juuri ison perheen takia jäänyt paitsi.
Keskusteluissa nousi jälleen esiin raha ja sen tuomat haasteet elämässä. Toisessa keskutelussa tuli ilmi se, kuinka jokainen lopulta valitsee, mihin rahansa käyttää, kun se ei riitä kaikkeen. Yksi huolehtii terveydestään panostamalla laadukkaisiin terveystuotteisiin, toinen kouluttautumalla useaan eri ammattiin ja osaamiseen, joku ostaa hienon auton ja kellon ja isossa perheessä se menee ruokaan. Kasvuolosuhteet vaikuttavat paljon siihen, millaisia ihmisiä tällä maapallolla asuu nyt ja tulevaisuudessa. Lapset oppivat sen, mitä perheessä pidetään tärkeänä ja mitä oppia vanhemmat haluavat siirtää eteenpäin omassa kasvatuksessaan. Lapset kantavat sukunsa perintöä niin hyvässä, kuin pahassa. Rahastressin kanssa painineena olen oppinut, mikä merkitys rahalla on osana hyvinvointia. Olen myös oppinut sen, mitä ei voi mitata rahassa. Jokaisella hyvinvoinnin palasella on yhtä tärkeä osa kokonaishyvinvointia. Moni hyvinvointia tukeva asia on ilmaista. Hymy, kosketus, kaunis sana, rakkaudellinen katse ja kuuntelevat korvat. Hiljaisuus ja läsnäolo. Siinä on jo paljon. Elämä ei ole täydellistä ja kaikkea ei voi saada. Myöskään rahalla ei saa kaikkea, mutta emme myöskään pärjää ilman rahaa.
Mietin omaa perhettä ja kuuntelin keskusteluja. Ymmärsin, miten paljon minulla on ilon ja riemun hetkiä, joita lapset tuovat elämään, vaikka rahaa ei ole. Mietin, miten lapset pitävät kiinni elämässä ja arjen rutiineissa silloinkin, kun tekisi mieli jäädä sänkyyn makaamaan ja itkemään elämän epäreiluutta ja pahuutta. Tunsin vahvasti, että tässä on hyvä, tässä haluankin olla. Valtava ikävä iski kotona olevia. Teki mieli laittaa viesti kotiin, mutta epäröin, että meneekö tunneviesti perille, vai ovatko vain vihaisia, kun en ole kotona. Entä jos rakkauteni tulkitaan väärin ja epäillään, että yritän hyvitellä ihanilla ”sydän” ja ”ikävä” viesteillä sitä, että olen poissa hetken aikaa. Tunnistin, kuinka tämä sama vanha, äitiyttä piinaava kela lähti taas päälle ja yritti saada minut tuntemaan syyllisyyttä, että en saisi olla etäällä perheestäni ja ottaa omaa tilaa ja aikaa. Niin kiinni olemme toisissamme olleet, äiti ja lapset.
Iso perhe ja äitiys, Se kuinka lestadiolaisäideistä kuulee joskus puhuttavan rumasti synnytyskoneina, herättää monenlaista tuntemusta. Kuinka sen täytyy olla yhtä kärsimystä, kun on koko ajan raskaana. ”Voi miten vähän he tietävät, jotka ovat siinä käsityksessä”, ajattelen. Ei se ole jatkuvaa kärsimystä ja samalla, on se sitäkin. Vähän kuin muissakin asioissa, siinäkin on kaksi puolta.
Parasta äitiydessä on aamuiset hiukset, tai pienet taputtelevat kädet kasvoilla. Pursuava ilo ja nauru, kikattelu ja riemun kiljahdukset. Sylikkäin istuminen, ilman kiirettä.
Tuntuu ihanalta katsella, kuinka lapsi keskittyy leikkaamaan paperia, tai liimaa päällekkäin huovasta leikattuja värikkäitä kolmioita samalla suutaan väännellen. Tekee tohkeissaan omaa luomustaan, kuin tähtipölyn ympäröimänä, ilman kiirettä.
Kuinka rakkaita ovat ne hetket, kun pienet kädet ripustautuu tiukasti kaulan ympärille, hyvää yötä toivottaessa, tai kun kasvot täyttyvät ilosta päiväkodin portilla äidin saapuessa hakemaan. Parasta on myös se, kun esiteini luottaa. Jakaa ajatuksiaan, jotka mieltä on painanut, hakeutuu lähelle ja kaipaa kosketusta, haluaa yhteyteen äidin kanssa. Luottamusta on myös se, että uskaltaa näyttää suuttumustaan. Vihaa ja surua, mitä milloinkin. Silloin muistutan itseäni, että olen turvallinen, kun noin annattaa tulla.
Kärsimystä tuskin tarvitsee erikseen avata, sillä se kuuluu ihmisyyteen. Se on kipua, väsymystä, huolta, stressiä ja vastuuta. Sitä se on, eri vaiheissa eri verran.
Kohtaamalla erilaisia ihmisiä, kuulemalla heidän selviytymistarinoitaan ja omaa matkaansa lapsuudesta aikuisuuteen alkoholistivanhempien kanssa, tai liian varhain oman vanhemman menettäneestä lapsuudesta, tai itsemurhan tehneen tai väkivaltaisen vanhemman jättäneestä traumasta, olen huomannut että kärsimystä riittää. Sitä annetaan, toiselle enemmän ja isommalla kauhalla, kuin toiselle, mutta jokaiselle sitä annetaan.
Ei ole kyse vain lestadiolaisäideistä, vaan on kyse ihmisistä. Ihmisestä, joka äitien kautta tänne maailmaan saapuu, isän alkuun laittamana.
Se, mikä voi johtaa tuhoavaan kärsimykseen myös lestadiolaisten äitien keskellä on se, jos äidit eivät saa kehorauhaa silloin, kun tuntevat väsymystä. Erityisen tärkeää on äidin ja isän, naisen ja miehen välinen suhde, joka toimii kotina lapsille. Turvallinen ja hyväksytty olo juuri niiden tuntemusten kanssa, kuin kulloinkin kokee.
Kuten ei mikään muukaan, tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Ei ole pelkästään väsyneitä, tai hyvinvoivia äitejä. Äidit ovat kaikki naisia. Lestadiolaisäidit ja heidän jaksaminen on kuitenkin asia, joka on itselle hyvin lähellä ja tärkeä aihe.
Oma terveys on arvokas lahja, josta pitää pitää huoli. On tärkeää vaalia terveyttä, mikäli kokee sairastumisen merkkejä. Omaa mielenterveyttä pitää suojella ja siitä tulee pitää huolta. Mitään ei tulisi tehdä oman terveyden kustannuksella. Itseään on arvostettava ja omaa kehoa kuunneltava, sillä keho puhuu. Se puhuu suoraan ja rehellisesti, se ei valehtele. Jos kehoa ei kuuntele, se huutaa.
Jokaisen tulee saada ilmaista turvallisesti, ilman tuomintaa oma väsyminen ja saada parisuhteessa tukea puolisolta. Aina näin ei ole ja silloin jokaisen oma vastuu korostuu entisestään. On tärkeää toimia niin, että oma terveys ei vaarannu. Jokaisella on oikeus omaan seksuaaliseen itsemäärämisoikeuteen ja sen rikkomattomuuteen, kuin myös vastuu itseilmaisuun. Jokaisen tulee saada päättää omasta kehostaan. Jokaisen naisen oikeuksiin kuuluu päättää siitä, jaksaako ja haluaako hän uutta raskautta. Tämä ei ole uskon, vaan terveyden asia.
Vanhempina olemme vastuussa myös kasvatuksesta ja siitä minkälaista seksuaalikasvatusta annamme lapsillemme.
Jokaisen lapsen/nuoren tulee saada oppia, mitä on terve seksuaalisuus, eikä sitä tule häpäistä. Seksuaalisuus on meissä kaikissa ja se ei ole kenenkään toisen omaisuutta, kukaan toinen ei päätä siitä, milloin sinä koet, tai et koe seksuaalisuutta. Seksuaalisuus on laaja käsite, mutta isolta osin hyvin kehollista. Meidän ei tule rankaista itseämme kokemalla syyllisyyttä omista tuntemuksista, tai omasta kehostamme. Seksuaalisuus on herkkää, kaunista ja nautinnollista. Se on luonnollista, eikä sitä tarvitse piilottaa. Seksuaalisuus tarvitsee tilaa, sille on oma paikkansa. Jokaisella on oikeus tutustua omaan seksuaalisuuteen, ja nauttia omasta seksuaalisuudesta. Tämä ei vahingoita ketään, eikä ole syntiä.
Seksuaalisuutta ei kuulu tukahduttaa. Tukahtuneena oma seksuaalisuus muuttuu toksiseksi. Kieltämällä ja häpäisemällä se nautinto, joka meille ihmisille on annettu, siitä tulee vääristynyttä. Sen olemassa olo ei poistu käskemällä tai katumalla. On vahingollista, että varsinkin uskonnoissa seksuaalisuus liitetään syntiin, jolloin ihminen painii oman seksuaalisuuden ja häpeän kanssa. Oma sisäinen ristiriita kehollisen tyydyttyneisyyden ja seksuaalisen viehätyksen ja synnin ja tuominnan kanssa on niin iso, että ajaa ihmisen hulluuteen ja sairastuttaa mielen, sillä seksuaalisuudessa on valtava voima ja elinvoima.
Lapselle tulee opettaa, missä menee oman koskemattomuuden rajat. Jokaisen lapsen tulee myös saada oppia, kuinka ilmaista itseään ja miten rajat asetetaan. Jo lasten/nuorten on tärkeää tietää, mitä on turvallinen seksi ja millainen vastuu siihen kuuluu. Jo murrosikäisen nuoren seksuaalisuus ja keho on haavoittuva, eikä sitä tule häpäistä synnillä. Ihminen on terve tuntiessaan seksuaalista viehättymistä, se kuuluu ihmisen perustarpeisiin, eikä sitä tule tukahduttaa.
Palaan takaisin oman ikävän tunteeseen ja ajattelen kuinka tärkeää lasten on kuulla, että on ikävä ja että ovat rakkaita, ja laitan viestin. Niin paljon nuo sanat ovat eheyttänyt itseänikin elämän varrella, että en halua niitä säästellä silloin, kun aidosti niin koen. Olisi ollut helppoa jättää viesti laittamattakin, koska onhan se itsestään selvää, että rakastan heitä. Tehtäväni äitinä on rakastaa, aina ja ehdoitta, mutta kuinka näytän sen rakkauden? Laitoin viestin perheryhmään ja jokusen sanan vielä tyttärelle erikseen, mutta en saanut vastausta kummastakaan. Teki mieli uhriutua ja vähän riipaisi se, että enkö ole itse heille rakas, kun eivät vaivaudu vastaamaan.
Oli mieletöntä tuntea uhriviitan heilahtelu ja olla pukematta sitä enää ylle. Oli ihana päästää irti siitä, että odotan jotain takaisin. Olen ollut niin kiinni lapsissa, että tiedän olevani tärkeä, sillä heiltä saan niin suoraan sen, mitä olen itsekkin ollut vailla. Rakkautta ja hyväksyntää äitinä. Sellaisena äitinä, kun olen. Nyt ymmärrän että se mitä olen kokenut rakkaudeksi, on paljolti ollut riippuvuutta. Riippuvuutta omien lasten läheisyydestä ja hyväksynnästä.
Se, että olen ajautunut kärsimykseen omassa äitiydessäni on pakottanut etsimään pelastusta. Jotain pelastusrengasta voimien loppumiseen, jotain millä voimani elpyvät. Oman ajan tärkeys ja oman jutun löytyminen ja mahdollistuminen, on tuonut pelastuksen uupumukseen. Pitkän toipumisen hyväksyminen ja terveyden vaaliminen ovat olleet avain asemassa, jotta koko perhe on päässyt tasapainoon tältä osin. Matka uupumukseen ja sieltä takaisin huterille jaloille on sisältänyt arvokkaita löytöjä ja valonpisaroita pimeyden keskellä. Olen kiitollinen kärsimyksestä ja pelastuksesta, koko matkasta.
Nyt tunnen, miten paljon helpompi on ilmentää rakkautta. Halua olla läsnä. Halua olla lähellä ja sanoa rakkauden tunnustuksia, kun on saanut vähän etäisyyttäkin. Riittävästi. Päässyt irti jollain tavalla. Pikkuhiljaa alan taas jaksamaan, aidosti, en pelkällä sinnillä.
Joskus häpeän omaa rakkauttani. Pelkään, että jos näytän sitä, joku torjuu sen. Pelottaa, että sitä ei haluta vastaanottaa, tai että vastaanottaja ei arvosta sitä ollenkaan. Pelkään, että ylitän jonkun rajoja, kun opettelen ilmaisemaan omaa rakkauttani.
Rakkaus on herkkää. Rakkaus ja haavoittuvuus kulkevat limittäin. Rakkaus ei odota vastalahjaa, tai vaadi mitään. Se vaan on ja vuotaa ylitse, kun se pulppuaa. Rakkaus on ilmaista, eikä se vähene käyttämällä. On jokaisen valinta, antaako oman rakkauden kuulua, näkyä, tai tuntua, aina kun se läikkyy.
Miten löydämme tuon rakkauden lähteen, josta ammentaa pyyteettömästi? Rakastamalla itseämme. Lähtemällä sille matkalle. Sen löytämiseksi on uskallettava astua oman mielen pimeyteen. Luotettava, että vaikka en tiedä miten selviän, on jossakin pimeyden keskellä valo. Ilman pimeyttä, emme myöskään koskaan näkisi valoa, joten elämä valoon ja rakkauteen, käy oman kivun kautta.
Tämä maailma tarvitsee rakkautta, se tarvitsee sinua ja minua. Se tarvitsee meitä kaikkia tuomaan yhteen sen, mitä kunkin on ollut määrä tulla rakkaudesta ilmentämään maan päälle.
Ihminen tavattavissa – terapiakoulutusopiskelija Kirsikka Kinnunen
