Rutiinitoimenpide

20.01.2021

"Joo vähän on nestettä. Pitäsköhän se punktoida ja kattoa mitä tulee." lääkäri tuumailee enemmän itsekseen kuin kysyäkseen minulta. Ei pitäis, vastaan äänettömästi. Ajatuskin piikistä mun polvessa puistattaa ja kysyn samaan aikaan:

"Onko pakko? Voisko se neste tulla sieltä vähän niiku itekseen ku ei se oo lähimainkaan niin turvoksissa kuin lauantaina. Eikä oo kippee ja voin kävellä ja elää sen kanssa?". Selittelen lähes suu vaahossa, niinkuin aina, kun oon hermona. Koitanko manipuloida lääkäriä omaan tahtooni, jotta se päättäisi toisin ja sanos niinku Lantto (lääkäri) aikonaan, että kyllä se tokenee, kun käyt hiihtämässä? Joo-o kyllä mä yritän käännyttää tyyppiä, ettei mun tarvisi päättää, jotta en päättäisi väärin. Ja eikä vaikuta mulle käyvän sekään mitä lääkäri määrää. Hankalaa on.

"Juttu on nyt niin ettei tiedetä onko vakavampaa vaurioita tullut, jos sitä nestettä ei vedetä ulos. Jos siinä on verta, niin jokin on vialla". Että näin.

"Oon aika operointivastainen ihminen. Sitä kuulee kaikensorttisia juttuja sairaalabakteereista ja sen semmosista" sanon.

"No tämä tehään kyllä ihan sillee steriilissä systeemissä, ettei oo pelkoa sairaalabakteerista. Ihan rutiinitoimenpide" lääkäri rauhottelee. "Sepä justiis, vielä pahempaa!" Puuskahdan ja jatkan tiedottamista kuinka rutiinihommissa niitä just eniten vahinkoja sattuu. Ihmisiä kuolee leikkuupöydälle tai saavat infektion kun otetaan ihan rutiinilla vähä *nips naps* ja sitte onkin loppuelämä pilalla. Rutiinilenkillähän tässä itsekukin on vaurioitunut. Aloitan taas itseni syyllistämisen ja kuinka tapaturmat ovat estettävissä.

"Siihe malliiin sitte operoit ettei tartte mun takia hoitovirhelistoille joutua". Naureskelen hermostuneesti ja koitan rauhotella itteeni.

Mun vatsanpuoleinen kiertäjähermo on vetänyt ittensä niin umpisolmuun, että hirvittää. Mitä helvettiä minä puhun, uhkailenko minä terveydenhuollon ammattilaista. Uhkailet, manipuloit ja toivot mieluusti, että passittais sut operoinnin sijasta kotiin tai hiihtämään. "Kypsähtäsi niin ettei hoitas ja sulla pelottaa oikeasti". Ääni vastaa. Päässä höyryää sisäinen dialogi - voiko tuohon luottaa? Olenko turvassa vai vaarassa. Ainakin pelossa, kun ristiriitaiset tunteet poukkoilevat kehossa. Jos jollakin voin tässä vaiheessa ylpeillä niin sillä, ettei se näy päällepäin (vissiinkään).

"Au, toi käy kipiää, aijaijai". Tohtori nostaa päätä ja sanoo tyynesti: "Niin piirsin siihen vasta sen pistokohdan".

"Aijaa". Nolottaa mua kyllä ja kävi kipiääki. Entä sitte ku se neula on - OMG!

"Desinfioi sitten ihan kunnolla, kun tää pelkää saavansa jonku bakteerin täältä". Lääkäri mainittee noin ohimennen ja hoitajalla hymyilyttää sillee ihan vähä.

"Tuo vielä kaarimalja ja pinkki neula".

Tyttöjen värinen neula ei mua lohduta. Sitäpaitsi inhoan pinkkiä. Voisinko esittää vielä väritoiveen neulasta - helpottaisko? Olen hiljaa. Pisteet lääkärille pinkistä - yleensä miehet tietävät perusvärit mutteivät sävyjä. Punanen on punanen vaikka ois oikeesti oranssi. Lääkäreillä voi olla eri geenit. Ajatukset sinkoilevat päässä ristiin rastiin.

Makaan kuin muumio tai suolapatsas toimenpidepaareilla. "Koitappa rentoutua sitten niin nyt vähän nipistää". Tohtori koittaa rauhotella. En pysty puhumaan. Puhaltelen ulos, että parasympaattinen hermosto aktivoituis ja lihaksisto rentoutuis. Onkohan lääkäreillä hyvät refleksit mun kaltaisten reaktiivisten ihmisten varalla? Jos mä lyön tai potkasen vahingossa? Neula poikki ja mitä kaikkee, katastrofoin.

En tiedä oliko ajatus polveen tunkeutuvasta neulasta niin karmea vai tunsiko edes kipua. Huusin vain varmuuden vuoksi. Keho niin jäykkänä ja selkä kaarella ettei varmasti ollut edes napaläski löysällä tuossa vaiheessa.

"No niin 6ml tuli ja näyttäis ettei tuu enempää" lääkäri toteaa. "Okei, tuliko siinä verta?". Oon niin toiveikas, että nyt mä oo parantunu. "Joo tuli. Meeppä sitte röntgeniin, niin katotaan mitä siellä on". Sinne siis.

"Kuvien perusteella ei näyttäis olevan traumaa".

Traumaa? Siis puhuuko se nyt luunmurtumasta traumana. Kyllä mulla traumoja riittää ja säästän sut niiltä, ajattelen hiljaa. Polvessa ei ole kuitenkaan traumoja, eikä enää vettäkään. Kyllä tää tästä.

"Pitäsköhä sut sitten laittaa magneettikuviin?".

Puhuuko se mulle vai itelleen, kiinnostavaa. "Mä en tiedä". Vastaan hölmistyneenä.

"Joo kannattaa se kuvata ja tuut kontrolliin maanantaina puoliyhdeksältä ja jos et saa aikaa tälleviikolle magneettiin niin vaiha kontrolliaika sitte vaa eripäivälle". Mies ojentaa muistilapun. "Onko toi aika sulle?". Kysyn toiveikkaana, että hoitava lääkäri ois sama. Mulle se tois turvaa ja hyvää hoitoa oon saanut *so far so good* sitä ei käy kieltäminen.

"Ei oo, päivystävä kattoo sen lausunnon, kyllä sen joku osaa lukea. Voit tulla aiemminkin, jos tulee ongelmia. Paitsi en oo kyllä loppuviikostakaan paikalla".

Ehkäpä mun defenssit teki tehtävänsä ja siitä ei kyllä voi lääkäriä syyttää. Helpotus oli varmasti molemminpuolinen, kun känkkäsin keppeineni pois hoitohuoneesta.

Homma jatkuu tänään illalla, siellä terveystalolla niissä magneettikuvissa.

Onko sulla jokku rutiinit? Riko ja muuta niitä välillä. Muutoin voi käyä niin että rutiini rikkoo ensin sut ja luonnollisesti vielä siihen perään sun rutiinit. Jonkunlainen vakiintunut käytäntö on hyvä olla mutta pidä tolokku touhussa siinäkin.

Vaikuttais että tommoset rutiinit on pahasta, ainaki mulle. Goolgen haun mukaan eräs nainen kertoi, kuinka sen mies oli vaihtunut sairaalassa. Yhdessä yössä ja aivan eriksi. Kauheeta ja ihan rutiinitoimenpide piti olla. Mut kyllä se sano tottuneensa tähän uuteen jo viikossa.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Katja Järvenpää, Pudasjärvi
www.puhelinterapeutit.fi

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.