Olen yrittänyt viimeisinä kuukausina vähentää ”pakkoja” elämästäni, sillä totta puhuen niitä on oikeasti hyvin vähän. Mielelläni ja helposti silti puhuisin edelleen kiireestäni ja kaikista välttämättömistä hoidettavista asioistani, ”pakosta” tehdä sitä ja tätä.
Olen vähentänyt työntekoa. Olen vähentänyt ostoksilla käyntiä. Olen vähentänyt itsestä huolehtimista silloin kun ei siltä tunnu. Olen vähentänyt siivoamista, puunaamista, menemistä ja tapaamisia. Olen vähentänyt myös toisista huolehtimista yli omien rajojeni.
Minulla on siis paljon enemmän aikaa tehdä mitä ikinä haluan ja mieleeni juolahtaa. Vaikka puhallella purkkapalloja. Ajatelkaa miten ihanaa elämää! Ja karmeaa hetkittäin. On niin pirun vaikea myöntää, ettei minun oikeastaan ole pakko, vaan minä pakotan. Ettei minua oikeastaan uuvuta tekemisen määrä vaan oma mitätöivä ja vähättelevä suhde itseeni.
Muutama päivä sitten luin Tommyn seinältä ajatuksen:” Mitä uupunut ihminen tarvitsee kaikkein eniten? Sitä että joku katsoisi häntä rakastaen, sillä juuri sitä hän ei osaa itselleen tehdä.” Onneksi opin jatkuvasti lisää. Kepeyttä, iloa, naurua. Itseni munaamista (herrajumala!) Toisten avulla.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Anna Rissanen, Turku
