Suru

18.05.2022

Koen eläneeni lähes koko elämäni surunkantajana. Olen kantanut surua elämän ja kuoleman aiheuttamista menetyksistä niin omalla kohdallani kuin ympärillä olevien puolesta. Ja niin monen muun tavoin olen tiedostamattani kantanut myös edellisten sukupolvien suruja, niitä, jotka heidän elämän aikana jäivät kohtaamatta. Oman surukuormani takaa olen aistinut hyvin helposti ympärilläni koetun surun, joka on usein saanut minut jopa epätoivoisesti etsimään lohtua toiselle. Sanoina, tekoina, puolesta suremisena. Muistan hetkiä, jolloin olen itkenyt lohdutonta itkua jostain suru-uutisesta, jonka olen lukenut lehdestä, sillä olen kokenut, että vaikka kyseinen uutinen ei ole koskettanut minua lainkaan, minun pitää surra sen tuntemattoman ihmisen puolesta, ettei hänen vain tarvitse surra yksin! Miten hullu ajatus ja minulle kuitenkin niin totta. Viime vuosien matka itseeni on antanut minulle ymmärryksen siitä, miksi olen kokenut niin. Elämäni syvimmissä kriiseissä olen kokenut jääneeni täysin yksin oman suruni kanssa. Milloin siksi, että kukaan ei ole kuullut ja milloin siksi, että olen itse valinnut niin, vaikka lohtu olisi ollut ihan vieressä. Se on ollut liian pelottavaa vastaanotettavaksi, mahdotonta.

Mitä lohtu minulle on? Minä ajattelen sen olevan tilan antamista surevan tunteille. Miten helposti humpsahdamme kuvitelmaan siitä, että lohdun hetkellä toisessa pitäisi korjata jotakin. Ottaa jotakin pois tai antaa tilalle, kaikkea muuta kuin sitä mitä sureva tarvitsee. Tilaa omille tunteilleen, sitä, että joku kuulee sen, mitä minussa juuri sillä hetkellä on. Tilan antamisella en tarkoita yksin jättämistä, en sitä, että minä tykönäni päätän toisen puolesta, että hän ei varmaankaan halua, että otan nyt yhteyttä vaan annan hänen olla rauhassa. En, minä tarkoitan rohkeutta mennä lähelle, ottaa vastaan ja antaa ajan kannatella. Olla läsnä toiselle. Kysyä ja kuulla mitä toinen tarvitsee. Se on pelottavaa, surulle antautuminen molemmista suunnista. Olla se, joka suree avoimesti toisen ihmisen kanssa, päästää lähelle hetkellä, jolloin on hauraimmillaan, päästää rakkautta läpi juuri silloin kun helpointa olisi vetäytyä oman kuorensa sisään yksinäisyyteen. Itselleni on ollut pelottavaa myös suostua kohtaamaan toisen suru juuri sellaisena kuin se on. Hyväksyä se, että minä en voi tehdä mitään. Minulla ei ole sanoja, joilla muuttaa mitään, mikään tekoni ei toisen surua pois ota. Mutta minä voin olla rinnalla, antaa tunteiden olla ja hyväksyä sen, etten voi tehdä mitään. Olla tekevänä tarpeeton mutta olevana enemmän kuin ymmärränkään. Kurottaa toista kohti silloin kun hän itse on kyvytön pyytämään. Se on vastaanottamista. Toisen hyvän tahdon hyväksymistä, rakkaudelle antautumista. Omavoimaisuudesta luopumista.

Enkä puhu nyt teoista, jotka myös kuuluvat lohtuun, kosketus, konkreettinen apu, mitä ikinä sureva kokeekaan tarvitsevansa. Puhun siitä, että minä en voi surevan puolesta päättää mitä hän tarvitsee, minä en voi ottaa mitään pois enkä muuttaa surevan kokemaa menetystä. Mitä minä pelastan sanomalla itkevälle, että älä itke? Oman nahkani? Kyvyttömyyteni kestää toisen itkua? Kenen palveluksessa olen sanomalla toiselle, että kyllä se siitä ohi menee? Ehkä meneekin, mutta juuri nyt se on olemassa. Entä jos ensi kerralla sanonkin, itke vaan, sure niin paljon kuin tahdot, minä olen tässä. Olen ja pysyn, kuulen ja kuuntelen. Annan surun tehdä omaa työtään.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Essi Sivula
www.suomentyoyhteisoterapeutit.fi

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.