Suru ei saa jäädä huomiotta

Lähestyvä pyhäinpäivä näyttää pysäyttävän minut vuosi vuodelta syvemmin. Ei ehkä vähiten siksi, että lähimenneisyydessäni on ollut paljon menetyksiä. Se on varmasti osaltaan saatellut minua kohtaamaan omaa suhdettani kuolemaan ja erityisesti siitä nousevaan suruun.

Kuluneen kymmenen vuoden aikana läheltäni on kuollut kaksitoista ihmistä. Toisaalta niin läheltä, että suru on mykistänyt ja tuntunut kuin vievän jotain minusta mukanaan ja toisaalta sen verran läheltä, että toisten läheisten suru on koskettanut enemmän kuin omani.

Miksi kaikkein läheisimmät ja raskaimmat menetykset ovat mykistäneet ja tuntuneet vievän minusta jotain mukanaan?

Suru on kokemukseni mukaan sitä voimakkaampaa mitä itselleen läheisemmän ihmisen menettää. Kun vanhempani tai rakas ystäväni kuoli, suru tuntui paikoin liian suurelta ja vaikealta kohdata. Helpompaa oli mahdollisimman pian palautua oman elämänsä rutiineihin ja elää hetki ja päivä kerrallaan vain eteenpäin. Se on ihan hyvä selviytymiskeino pahimpaan hetkeen, kunhan suru ei jää rutiinien alle kokonaan.

Näin jälkeenpäin ajattelen, että ne osat, jotka minusta tuntui kuin menneen rakkaiden mukana, taisivatkin olla niitä suruni ulottuvuuksia, jotka hautautuivat rutiinien alle. Ne olivat liian vaikeita ja painavia ottaa vastaan. Ja minä olin liian heiveröinen kannattelija suhteessa hankaliin tunteisiin, koska en ollut oppinut riittävässä määrin omien tunteideni tunnistamista, vastaanottamista enkä jakamista. Sen sijaan olin oppinut pärjäämään esimerkiksi juuri suruni kanssa tarvitsematta siihen toisilta oikeastaan mitään. En halunnut vaivata toisia.

Pärjääminen johti omalla kohdallani siihen, että osa suurimmista suruistani koteloitui kuin tunnistamattomaksi sumuksi mieleni syövereihin. Sumuisen surun seassa ihmettelin miten kaikki ympärilläni voi jatkua entiseen tapaansa, vaikka mikään ei sisälläni ollut entisellään.

Ajan ja terapian myötä opin vähitellen näkemään, vastaanottamaan, ymmärtämään ja hyväksymään omaa suruani. Monenlaista surua. Surua siitä mitä olen menettänyt ja siitä mitä en ehkä koskaan saanut. Sen myötä olen havainnut miten kukaan kuolleista läheisistäni ei vienyt minusta mitään mennessään, vaan se suru jota en osannut ja voinut kohdata, irtosi kuin palasina minusta irralleen. Minun itseni palasina, jotka jäivät kuin sumuun kaipaamaan vastaanottoa.

Kohdatessani terapiassa itseäni toisen rinnalla turvallisesti ja luottamuksellisesti, ovat monet sellaiset itseni palaset päässeet liittymään takaisin osaksi itseäni, jotka eivät aiemmin ole tehneet minusta omien uskomusteni mukaan kelpaavaa tai rakastettavaa.

Surun kohtaamisen myötä on moni mieleni muotoilema uskomus tullut kumotuksi ja eläminen siten täydemmäksi. Yksi vaikuttavimpia havahtumisia vääriin uskomuksiin omalla kohdallani on ollut se, että olenkin rakastettavimmillani silloin kun olen paljaimmillani ja aidoimmillani tunteideni kanssa, enkä vain silloin kun olen mahdollisimman helppo ja vaivaton. Tuntevana minussa avautuu ovi liittymiselle toisiin, jotka tunnistavat noita tunteita myös itsessään. Minun ei siis tarvitsekaan pärjätä kaikissa olosuhteissa yksin, vaan saan olla myös muilta tukea ja kannattelua tarvitseva.

Rakkaan ihmisen menetys on pysäyttävä kokemus. Elämän rajallisuus ja oma suhde kuolemaan tulevat tällöin iholle ja sen allekin. Vaikka kuolemaan ei käsittääkseni oikein pysty etukäteen valmistautumaan -sen enempää omaan kuin toistenkaan- voi elämään valmistautua sen sijaan moninkin tavoin.

Kuolema kuuluu elämään ja elämä kuolemaan.

Mitä kokonaisemmin voin elää, sitä helpompaa on hyväksyä myös kuoleman todellisuus ja vääjäämättömyys. Se ei tarkoita sitä, että suhtautuisin siihen jotenkin kevyemmin, vaan sitä, että voin suhtautua siihen vakavammin ja hyväksyvämmin, sellaisena kuin sen kulloinkin koen. Voin sanoa eläväni kokonaista elämää sitä enemmän mitä vähemmän minusta joutuu ohitetuksi tai itsestäni irrallisiksi palasiksi. Ja esimerkiksi juuri silloin kun tunnistan tunteeni ja hyväksyn ne vaikeudestaankin huolimatta, en ohita itseäni, vaan minun on mahdollista olla kokonainen ja siten myös elää kokonaisemmin. Silloinkin kun kuolema tulee lähelle.

Pyhäinpäivä on pyhitetty edeltä menneille rakkaillemme, joita muistelemme, kaipaamme ja joiden menetystä eri tavoin suremme. Pyhäinpäivä on myös ikkuna kuoleman pyhyyteen, jolloin kiitetään kuoleman jälkeisestä elämästä – kuolema ei olekaan seinä, vaan portti. Toivon tämän päivän kulttuuriimme yhä enemmän sellaista kosketuspintaa suruun, jossa saamme tulla mahdollisimman kokonaisiksi, eli todellisiksi oman surumme kanssa. Tällaisissa kokemuksissa avaudumme omalle tarvitsevuudellemme ja toinen toisillemme, sekä myös elämän syvimmille ja pyhimmille merkityksille. Tällaisen avautumisen myötä kokemukseni mukaan elämä astuu kuoleman rinnalle ja toivostakin tulee todellista.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi

 

Hyväksy markkinointievästeet katsoaksesi videon.
Viimeisimmät:

Terve­tuloa terapeut­tiselle vastaan­otolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.