Suru - kiellänkö vai hyväksynkö tunteen?

23.04.2019

Omistan hetken kuolemalle tässä tekstissä, koska ajattelen, että kuolemasta puhutaan liian vähän. 

Tuore suru äidin kuoleman myötä on pysäyttänyt ajan. Merkitykset ovat singahtaneet uusille sijoilleen; mitä sitten jos paita on ryppyinen tai hiukset likaiset, mitä sitten jos sataa vettä tai pyykkikori on täynnä, mitä sitten jos työnantajani reaktio sairauslomasta ei olisi täysin ymmärtävä, mitä sitten jos tuotan pettymyksen asiakkailleni peruessani sovitun koulutuksen, tai mitä sitten jos unohdan (en jaksa) käydä ruokakaupassa hakemassa loppuun asti suunniteltuja aterian aineksia? 

Suhteellisuus ja perspektiivikin ovat muuttuneet merkitysten mukana. Ne eivät kuulosta yhtäkkiä vain rasittavan loogiselta aivojumpalta, vaan miltei ystäviltä: ne tahtovat nyt kertoa minulle, että suuren surun aikana on lupa asettaa asioita tärkeysjärjestykseen. Minun ainut ja rakkain äitini on kuollut. Elämäni on muuttunut siltä osin lopullisesti. Mikä voisi olla niin tärkeää, että saisi minut laiminlyömään tämän valtavan elämänmuutoksen merkityksen ja jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Monikaan asia ei ole tänään kuin ennen: en kykene samoihin suorituksiin kuin viikko sitten. En nuku yhtä hyvin kuin viikko sitten. En pysty juoksemaan yhtä hyvin kuin viikko sitten. En pysty hoitamaan kaikkia asioitani yhtä tehokkaasti kuin viikko sitten. Äitini on kuollut. Minulla on valtava suru. Minä tarvitsen nyt surulleni tilaa ja aikaa, koska elämän rajallisuuden hetkellä asiat saavat uusia merkityksiä, ne suhteellistuvat ja asettuvat uuteen perspektiiviin. Päivä vain ja hetki kerrallansa on niin viisaasti sanoitettu virsi ja sopii hyvin myös luopumisen hetkiin. 

Suru on tunne, joka seuraa luopumisesta. Sitä ei voi, eikä tarvitse, ohittaa, vertailla tai arvottaa; jokainen voi tuntea vain omat tunteensa. Kun kuuntelemme omia tunteitamme, voimme myös paremmin sallia toisen tunteita sellaisina kuin ne ovat. Kun kohtaat surevan, jos et tiedä mitä sanoa, halaa vaikka. Tai sano ”otan osaa”. Tai nyökkää ja katso silmiin. Tai laita käsi olkapäälle. Tee ihan mitä muuta tahansa kuin sivuuta sen pelossa, ettet tiedä mitä sanoisit. Sureva ihminen on todennäköisesti hyvin väsynyt, eikä odota ongelmanratkaisua. Hän ehkä odottaa ennen muuta lupaa ja tilaa saada surra ilman, että sitä tarvitsee torjua, nolostella, vähätellä, peitellä tai hävetä. Sinulta hän tuskin odottaa mitään muuta kuin sitä että olet vaan sitä mitä olet. Reagoit niinkuin sinulle luonnollista sillä hetkellä on. Älä suotta varo, arastele tai vähättele merkitystäsi: jokainen kohtaaminen auttaa jaksamaan, sillä yhdessä jaksaa paremmin. Äläkä sano ”älä itke”, sillä jos mihin, niin suruun kuuluu myös itku. Surun kieltäminen jättää surevan selviytymään yksin. 

Surun läpikulku ja kohtaaminen on yksinäistä, koska sitä ei voi ulkoistaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö surua voisi jakaa. Yhdessä itketyt itkut kantavat taakkojen laskemiseen ja lohdun ääreen: Rakkaus on väkevämpi kuolemaa. 

Istun parhaillaan takapihallamme riippuvassa pajukeinussa, joka on kuin syli. Sen hellä tuuditus pienen tuulen tahdissa on kuin häivähdys äidin sylistä. Ensimmäiset kevättähdet tervehtivät kirkasta aurinkoa hyvin vaatimattomannäköisen maan uumenista. Peipposet virittelevät ääntään aidan päällä ja lapset kiljahtelevat trampoliinilla. Raskaiden tunteiden painosta väsynyt kehoni antautuu aistien varaan, jotka kevään riemussa ja lämmössä saavat lempeää hoitoa. Läheisten kanssa jaettu suru muuttuu pala palalta käsiteltävämmän kokoiseksi. Luopumistuskan rinnalla istuu Pääsiäisen riemu: kuolema ei ole seinä, vaan portti.

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, terveydenhoitaja Marjo Juutilainen
 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.