Syöpä

19.01.2022

Sairastuminen syöpään sai aluksi ilmat pihalle. Olin diagnoosin saatuani shokissa kun kuolemanpelko monien muiden pelkojen joukossa hyökkäsi päälle armottomana, hetkeä kunnioittamatta, maton jalkojen alta vetäen. Ei syövälle merkitse se minkä ikäisiä ovat lapset. Ei sekään miten terveellisesti on elänyt. Eikä edes se miten paljon rakastaa. Koska se vaan tulee kelle tulee.

Haluan kirjoittaa kriisiin joutumisen ja siinä elämisen prosessista omalla kohdallani, koska koen sen olevan tärkeää itselleni. Samalla se toivottavasti voi tarjota joitakin samaistumisen pintoja sanoittessaan sitä ihmisyyttä, joka kenties on tunnistettavaa kriisistä riippumatta.

Alun kautta jo varmaankin ilmeni, että shokki synnytti kokemuksen kaiken mielettömyydestä. Voimakas ahdistus peitti alleen niin turvan, merkityksellisyyden kuin luottamuksenkin. Langat perkaantuivat käsistä koiranpennun raateleman lankakerän lailla. Miten hyvin raatelu sopiikin teemaan: elämä tuntui tulleen raadelluksi juuri kun olin hetkeä aiemmin sanoittanut perheelleni kiitollisuutta ja onnenkokemusta seesteisyydestä pitkän raskaan ajan jälkeen. Olimme hiljattain menettäneet puolisoni molemmat vanhemmat aivan peräkkäin ja sitä ennen äitini. Jos minä ansaitsisinkin, lapset eivät mielestäni ansainneet taas uutta järkytystä näin pian, ajattelin myös vihaisena ja ehkä hetken katkeranakin. Olin pettynyt, surullinen, järkyttynyt ja ymmällä. Vaikka samalla jokin minussa tuntui myös käsittämättömän helposti suostuvan tilanteeseen, jolle ei voinut mitään.

Kauhuskenaarioiden melskeessä hoidin arkea päivällä ja käperryin puolisoni kainaloon sikiöasentoon itkemään yöllä. Miten minun käy? Näenkö lasteni kasvavan ja aikuistuvan? Saanko vanheta puolisoni kanssa yhdessä? Loputtomat kysymykset tunkivat mielenrauhaani sitä tuhoten ja kuin pakkomielteisesti vastauksia hakien. Toisinaan vastaus vaikutti olevan piilotettu toisen ihmisen sanoihin, toisinaan uniin, toisinaan kirjan sivuille. Niin hädässä olin ilman niitä, että väkisin niitä itselleni etsin ja löysin - silloinkin, kun eivät olleet toivevastauksia.

Tuossa kohtaa myllerrystä opin jotain siitä miten tärkeää on fakta. Miten tärkeää on siirtää tietoa huolen sijaan. Miten tärkeää on suojata itseään silloin kun pelottaa. Ja miten vaarallista ja eksyttävää on tulkita ilmeitä, sanoja ja sanomatta jättämisiä silloin kun vastausten etsintä on mielessä kiivaimmillaan.

Leikkaus meni hyvin ja nyt on alkaneet sytostaattihoidot. Olo on ollut niiden myötä toistaiseksi voittopuolisesti kehnonlainen. Toki mukaan on mahtunut paljon hyviäkin hetkiä, kuten kävelyt koiran kanssa, Boggle-sanapelin pelaaminen perheen kanssa, Solsidanille nauraminen ja hyvät ja syvät keskustelut läheisten kanssa. Riippumatta hyvästä ennusteesta, olen matkalla jota en olisi toivonut itselleni sen enempää kuin kenellekään toisellekaan.

Fakta kuitenkin on, että elämässä ei aina tapahdu niinkuin toivomme. Tämä onkin kohta, joka on saatellut minua kenties kaikkein tärkeimmän asian äärelle tämän kriisin tähänastisella matkalla. Sellaisen, joka haastaa sitä aluetta minussa, joka kaipaa tulla lohdutetuksi, autetuksi ja pelastetuksi.

Tuo herkistä herkin alue on avuttomuuteni. Se missä joudun toteamaan, että tieto ja sieto loppuu, vastauksia ei ole ja missä olen yksinäisimmilläni. Täydellisen epävarmana siitä kestetäänkö minua, nähdäänkö minua, autetaanko minua, halutaanko minua, pelastetaanko minua. Sillä kohtaa aavikkoa tuuli nousee ja hiekka peittää auringon. Siinä kohdassa koira tärisee innosta selätettyään kokonaisen lankakerän tuusan nuuskaksi. Siinä kohdassa vauvankopassa itkevä minä sätkii kaikin voimin haparoivilla raajoillaan tyhjää ilmaa odottaen lämmintä, rakkaudelliseen lämpöön ja turvaan sulkevaa syliä. Tuleeko sitä vai ei, kysyy avuttomuuteni tälläkin hetkellä.

Avuttomuus avaa avulle oven, jonka omavoimaisuus pyrkii salakavalasti telkeämään.

Vaikka minulla ei olisi muuta kuin avuttomuuteni, voin silti - ja ehkä juuri siksi- tavoittaa kaikki ilmassa leijuvat kysymyksetkin yhdentekeviksi muuttavan rakkauden. Sillä rakkaus ei tunkeudu kuten syöpä, vaan kunnioittaa ja astuu esiin kun sitä tarvitaan. Luottamusta syntyy siellä missä sille antaa mahdollisuuden avuttomuutensa paljastamalla. Turvaa voi syntyä siellä missä uskaltaa tunnustaa pelkonsa ja menettää kontrollinsa. Merkityksellisyyttä siellä missä saa olla avuton, voimaton ja aivan levällään. Itkeä sikiöasennossa. Huutaa mykkää huutoa tähtitaivaalle. Tai tuijottaa apaattisena ikkunaa. Luovuttaa loputkin lankakerästä koiranpennulle.

Niissä hetkissä, joissa olen saanut tunnustaa avuttomuuteni, on poikkeuksetta syntynyt kokemus yhteydestä, lohdutuksesta, turvasta, mielekkyydestä, toivosta ja luottamuksesta. Koska niihin hetkiin on syntynyt tila tarvitsevuudelleni suhteessa rakkauteen ja kannatteluun. Niissä hetkissä olen saanut olla pieni. Niin pieni, että minun auttamiseni ei nielaise toista. Niissä hetkissä vähäkin on paljon ja merkityksellistä. Halaus, katse, rukous, tai mikä tahansa arkinen apu - koska se todella tavoittaa, pääsee niin sanotusti sisään. Avuttomuuden hetkissä janoinen saa juotavaa, juuri sitä mitä todella tarvitsee.

Kuinka tuntematon vyöhyke oma avuttomuuteni onkaan minulle ollut. Paljon tutumpaa on ollut pärjääminen, suoriutuminen itsenäisesti, vahvuus, hallittuus, hillittyys ja koossa pysyminen tilanteesta riippumatta. Paljon tutumpaa ollut piilottaa autiomaan hiekat ja oikeastaan koko autiomaa muilta, jotta ei tarvitsisi kohdata omaa avuttomuuttaan. Ja vaikka miten monta kertaa olen todistanut ihmisen rakastettavuutta juuri avuttomuutensa hetkillä, olen silti jotenkin uskonut, että minusta se tekisi kelpaamattoman.

Tällä hetkellä tunnen edelleen ihan kaikenlaisia tunteita, myös ahdistusta ja pelkoja, mutta hallitsevana näköalana on mielettömyyden sijaan merkityksellisyys, ilmassa leijuvien kysymysten sijaan maltillisuus ja mikä parhainta, levollinen avuttomuus. Sen kanssa minun ei tarvitse olla itseäni isompi, voimakkaampi eikä osaavampi. Sen kanssa saan olla pieni, sylissä ja huolenpidon alainen. Se ei tee minusta älytöntä, lapsellista tai vastuutonta. Se tekee minusta luottavaisen, nöyrän ja vastuullisen - voin hahmottaa yhä paremmin rajojani, kapasiteettiani, tehtäviäni, olemassaoloni rajallisuutta. Sen kanssa voin kokea myös kiitollisuutta, koska en elä niinkään omien luomusteni ja voimieni varassa, vaan luomakunnassa, jossa kaikella on määränsä, aikansa ja paikkansa. Niin kriisillä kuin onnen hetkillä, jotka eivät tietenkään sulje toisiaan pois.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.