Syöpää sairastavan tunteet

04.03.2022

Tämä kirjoitus käsittelee syöpää. Jätä hyvällä omallatunnolla se väliin, mikäli se ei juuri nyt sovi siihen kohtaan elämää jossa itse olet. Sitä kohtaa on lupa suojella ja suodattaa myös uutisia sen mukaan.

Ja tämänkin sanottuani, haluan myös sanoa, että tarkoitukseni ei ole järkyttää eikä dramatisoida, vaan ylläpitää itselleni sopivaa avoimuutta tuoden esiin elämää sellaisenaan, niin nautinnon kuin kärsimysten hetkillä. Koska milloinkaan se ei ole vain pelkkää toista, ainakaan alinomaan.

Tänään, kolmannen sytostaatin päivänä mieleni tekee avata jotakin siitä, mitä tukan lähtö on minussa herättänyt ja synnyttänyt. Se onkin ollut paljon enemmän kuin osasin kuvitella. Alkuun olin sitä mieltä, että mitä nyt yhdestä tukasta, kunhan selviän hengissä! Kuitenkin, kaiken pakkoriisumisen keskellä mitä syöpä synnyttää, myös tukan lähtö kirpaisi - ja nostatti esiin aika merkittäviä löytöjä itselleni itsestäni.

Lokakuun lopussa sain juhlakampauksen ystävältäni siskoni tyttären häihin. Olen aina rakastanut tukan laittoa, lettejä ja kampauksia. Siksikin tämä ystäväni ele kosketti minua ja virkisti väsymystä, jota en oikein ymmärtänyt. Tuntui kuin olisin vähitellen menneinä kuukausina menettänyt voimavarojani ja alkanut menettää jotakin oleellista itsestäni - ilman selkeää syytä. Lenkit lyhenivät, itsestä huolehtiminen rapautui, palautumiskyky kaikesta ruumiillisesta tai henkisestä ponnistelusta hidastui ja koin kuin vanhenevani ennätysvauhtia. Sitähän löytää äkkiä sen sata syytä väsymykseen ilman, että mieleenkään juolahtaa vakava sairaus. Näin ainakin minulla kävi.

Hääkampauksesta seuraavana päivänä löysin rinnastani patin, joka hyvin nopeaa vauhtia viskasi minut sairaalan kolkoille käytäville, epätietoisuuden ja odotuksen löysiin hirsiin, laidalta toiselle viskoviin kauhuskenaarioihin. Mutta myös ylitsevuotavan ihaniin välittämisen eleisiin ja tekoihin, joiden kohteena olen kaikissa vaiheissa saanut olla. Miten turvallista on kohdata pelkojaan, kun saa olla turvassa - niin, eihän se muutoin mahdollista oikein olekaan.

Hiukset alkoivat lähteä valtavina tukkoina pari viikkoa ensimmäisen hoidon jälkeen. Ei omasta valinnastani ja siksi tarpeitani kunnioittamatta. Sellainen sattuu ja synnyttää kärsimystä, surua, epävarmuutta, pelkoa, vihaakin. Vaikka kuinka liittyykin hoidon sivuvaikutuksiin, ei sairauden. Ja vaikka 100% kiitollisena otankin kaikki loistavat hoidot vastaan.

Puolisoni omalle itselleen uskollisena kunnioitti rinnallani sopeutumiskamppailuani. Kun pyysin häntä ajamaan hiukseni lyhyeksi, ettei niiden lähtö olisi niin dramaattista, hän halusi tehdä sen kauniisti. Antaumuksella hän leikkasi minulle saksilla upean lyhyen tukan - ja rakasti minua samalla tavalla senkin kanssa. Tietenkin se on niin ja samalla, ei lainkaan itsestäänselvää suostua tahtomaan koko paketti. Kunnioitan ja rakastan häntä syvästi.

Keskimmäinen lapsista katsoi hiustenleikkuuta mietteliäänä. Kysyin miltä hänestä tuntuu, mutta sanoja oli vaikea löytää - aivan ymmärrettävää lapselta. Mutta ei tarkoita sitä, etteikö hän sisällään kävisi läpi voimakkaita tunteita itsekin.

Minua itketti parturoinnin aikana ja sanoitin ääneen sitä järkytystä jota koin. Niin paljon tapahtui niin lyhyessä aikaa - ja monella tapaa oman naiseuden äärellä koettuna. Tyttäreni ilme kirkastui minua kuunnellessa, kun hän tokaisi helpottuneen oloisena:”Järkytys! Se on se miltä mustakin tuntuu!” Sen jälkeen itkin myös onnesta; lapseni oli saanut oman sanoitukseni kautta kiinni omasta sisäisestä epämääräisestä. Näinhän se parhaimmillaan menee - ehkä valitettavasti liian usein vaan tulee nojauduttua siihen koinsyömään mantraan siitä miten sopeutuvaisia lapset ovat. Voi hyvänen aika, ovathan he - mutta kuinka paljon he jäävät ymmälle omien tunteidensa kanssa sopeutumista vaativissa tilanteissa! Ja oppivat meidän vanhempien (etupäässä) kautta tapoja selvitä ja käsitellä niitä omassa elämässään myöhemminkin. Mitähän he minulta oppivat, on aika painava, mutta tärkeä kysymys.

Aloin napsia itsestäni kuvia kuin tunnustellakseni uutta ulkoasua. Ostin kyllä peruukin, mutta siihen tuntuu olevan vielä vaikeampi tottua. Yhtenä päivänä olin lähdössä kauppaan. Hyppäsin autoon huolettomana niinkuin autoon hypätään kun reippaasti mennään. Peruuttaessani pihasta ja taustapeiliin katsoessani pelästyin paljasta päätäni - hyvänen aika, pipo tai peruukki unohtui! Kävin nanosekunnin mietinnön siitä palaanko hakemaan pipon päähän. Palasinhan minä. Siitä tuli turvallisempi ja suojatumpi olo.

Automatkalla sitten pohdin tapahtunutta. Olenhan jo tässä viikkojen kuluessa tottunut kaljuun. Sopeutunut kaikkien tunnemylläköiden jälkeen tilanteeseen. Miksi en voisi mennä lähikauppaan päätäni peittämättä, yhtä huolettomasti kuin aina ennenkin?

Havaitsin, että en niinkään ajatellut sitä miltä näytän. Päällimmäisin ja isoin ajatukseni oli huoli siitä mitä ihmiset joutuvat sen myötä kokemaan - kauppa on yleensä paikka, jossa tapaa paitsi tutun henkilökunnan, myös muita paikallisia tuttuja. Se on sosiaalinen kohtaamisen paikka minulle. Kannoin siis huolta siitä, että jos en anna ihmisille mahdollisuutta suojautua sellaisilta tunteilta ja kysymyksiltä, joita sairauden muuttama ulkonäköni voisi heissä herättää. Toki suojelin myös itseäni - on helpompi valita kenelle itseen liittyviä asioita jakaa tai paljastaa, sillä kaikki eivät niihin välttämättä kykene kunnioittaen suhtautumaan. Ehkä suojelin itseäni myös hankalilta tunteilta, joita paljastavat kohtaamiset olisivat saattaneet synnyttää. No, se kauppareissu meni ihan normaaliin, entiseen tapaan, pipo päässä.

Nyt ajan kuluessa olen kuitenkin huomannut, että tällainen suojautuminen myös rajoittaa spontaaniuttani ja vapauttani. Mitä haluan sen suhteen valita?

No, tänään tein tietoisen valinnan, johon tosin hain puolisoltani vahvistusta moneen kertaan. Lähdin Helsinkiin hoitoreissuun paljain päin. Toki anonyymisti se tuntui helpommalta kuin omaan kyläkauppaan meno. Huomasin, että minua vapautti ja ilahdutti se, että mitään vaihtoehdottomuutta ei ole tässäkään kohtaa olemassa. Joskus tukka päässä, joskus ilman, tai pipon kanssa - vaihtoehdothan senkuin lisääntyvät kun niille antaa mahdollisuuden. Mutta siihenkin tarvitaan turvaa; sitä, että minun ei tarvitse pelätä hyväksytäänkö minut, tai että aiheutanko liian suurta ristiriitaa ihmisille. Mitä enemmän voin elää vallitsevaa todellisuutta todeksi, sitä enemmän voin elää tässä hetkessä. Tämä päivä oli hyvä päivä! Ja hoidoista ehkä rankin osuus (sytostaatit) ovat jo puolitiessä.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi

 

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.