Onko sinua lohdutettu syyllistämällä? Asiat voisivat olla paljon pahemminkin. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Etkö ole vieläkään päässyt siitä yli? Olet aikuinen etkä mikään lapsi, ryhdistäydy ettei minun tarvitse hävetä sinua. Mieti nyt, sinulla on kaikki mukavuudet ja korkea elintaso, ei sinulla ole oikeasti mitään hätää! Ole kiitollinen ettet sentään menettänyt onnettomuudessa raajoja ja pääset liikkumaan. Onneksi hän pääsi pois kun olihan hänellä jo niin paljon ikääkin.
Tässä muutamia esimerkkejä lauseista, joiden sanomisella saattaa olla ihan hyvä tarkoitus, mutta jotka myös voivat synnyttää kuulijassa syyllisyyttä omista tunteistaan. Enkö saa itkeä iäkkään isäni kuolemaa? Olenko liian herkkä? Enkö toimi aikuismaisesti jos liikutun julkisesti? Olenko itsekäs keskittyessäni taloudellisiin huoliini, kun onhan minulla sentään katto pään päällä ja autokin pihassa? Olenko kiittämätön ja turhamainen kun suren onnettomuuden synnyttämiä näkyviä arpiani?
Kun toisen tilannetta kiiruhdetaan lohduttamaan nopeasti paremmaksi, herää kysymys onko kärsimyksessä jotain jota sanoja ei ole voinut itsessään oppia kestämään tai hyväksymään? Kenties oman kärsimyksen ilmaisemista, heikkouden näyttämistä tai ylipäätään itsensä aitoa ja rehellistä ilmaisemista?
Vertaaminen toisten vielä vaikeampiin olosuhteisiin, ikäänkuin olisi olemassa määritelmä milloin ja mistä on lupa kokea kärsimystä, ohittaa mahdollisuuden henkilökohtaisen kärsimyksen kuuntelemiselle ja jakamiselle. Kuitenkin oman kärsimyksen kanssa hyväksyen nähdyksi tuleminen sen jakamisen kautta vahvistaa yhteyttä itseemme ja toinen toisiimme tukiessaan oikeuttamme olla tarvitsevia. Tarvitsevuus ei uhkaa pärjäävyyttämme, sillä se ei ole avuttomuutemme vahvistamista vaan inhimillisyytemme hyväksymistä.
Mitä vähemmän saamme kokemuksia siitä, että meidän kärsimystämme ei arvoteta tai verrata muihin, sitä enemmän todennäköisesti eristämme itseämme kärsimyksemme äärellä. Tämä on ongelma inhimillisemmän elämän kannalta: Syyllisyydellä lohduttaminen vahvistaa illuusiota oikeasta ja väärästä kärsimyksestä ja samalla meille suomalaisille niin kovin tutun tuntuista yksinpärjäämisen ja ”hammasta purren vaikka läpi harmaan kiven” eetosta. Samalla sovitamme kulttuurista rimaa siihen, minkä ylittäviä asioita voimme tai emme voi liittää kärsimyksen yhteyteen.
Historiastamme kaikuva ”jos ei ole sotaa, ei ole pulaa” —ajatus vie riman aika korkealle ja jättää aika vähän tilaa aidolle itsen ilmaisulle, joka kuitenkin on tärkeä liima aidoissa ihmissuhteissamme. Etääntyessämme tärkeistä tarpeistamme tulla lohdutetuksi ja nähdyksi myös oman kärsimyksemme kanssa, rakennamme huomaamattamme ympärillemme poteroita ja muureja. Vähän kuin sotaolosuhteitako, jotta pulamme voisi saada oikeutusta?
Radikaali askel rauhaan on se, jonka voimme ottaa hyvällä tarkoituksella ja myötätunnolla itsemme suuntaan ja sen mahdollistamana yhä aidommin myös toisiamme kohti. Rauhantyö ei aina ole vaaleanpunaista, vaan vaatii joskus vähän rähinääkin. Jos kerron, että minua ei lohduta se että ajattelen asioiden olevan jossain muualla vielä pahemmin, vaan se että saan ilmaista kärsimystäni mahdollisimman vapaasti sellaisenaan kuin sen koen, voi olla, että syyllistämällä lohduttamaan oppinut voi hiukan kavahtaa.
Kuitenkin jokainen, joka voi löytää itsestään kärsimyksen sävyjä, niitä ohitettujakin, on potentiaalinen empaatikko. Toisen kärsimyksen kohtaamiseen riittää, että voi tunnistaa omaa kärsimystään, vaikka ei sitä ihan tunnustaa vielä uskaltaisikaan. On ymmärrettävää, että se minkä kanssa ei ole tottunut tulemaan näkyväksi, tarvitsee rohkaisua, harjoittelua ja vahvistavia kokemuksia siitä, että itsen näkyväksi tekeminen onkin turvallista ja hyväksyttävää.
Oman kärsimyksen äärellä itsessä herää syvästi inhimillinen tarvitsevuus, jonka hyväksyminen tekee tilaa myös toisen tarvitsevuudelle. Kun sitten kiiruhtaa lohduttamaan toista, oma kokemus on hyvä pitää mielessä, kuten sekin, että toinen voi kokea kärsimystään ihan eri tavoin. Joskus parasta lohdutusta onkin se, että tekee vain tilaa kärsimykselle ja on siinä sanomatta varsinaisesti mitään. Parhaimmillaan siinä vahvistuu kokemus kannatelluksi tulemisesta: minun kärsimystäni ei tarvitse kiiruhtaa pelastamaan, ratkaisemaan tai poistamaan, vaan sitä voikin kestää. Siis minua voikin kestää ja minä voinkin kestää.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®️ Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi
