Hyväksytyksi tuleminen ja joukkoon kuuluminen ovat keskeisiä perustarpeitamme. Tarkemmin ottaen syvällä rakenteessamme on tarve tulla rakastetuksi, eli arvostaen kohdelluksi, nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja vastaanotetuksi yhteyteen sellaisena kuin olemme.
Ilman riittävää ja aitoa kohdatuksi tulemista emme kuitenkaan peilaudu oikein, eli tule siksi joka todella olemme, vaan sellaiseksi, jonka arvelemme parhaiten tyydyttävän ympäristöämme. Hyväksyntä on meille niin elintärkeää, että hylkäämme mieluummin sen mikä meissä on totta kuin menetämme sen hyväksynnän, jota saatavilla on.
Hyväksynnän tavoittelun hintana on surullisen usein erilainen henkinen pahoinvointi. Se synnyttää toivekuvan itsestä, joka peittoaa aidon itsen todelliset tunteet ja tarpeet. Toivekuvan ja aidon itsen välinen matka korreloi hyvin- ja pahoinvointiimme: mitä kauemmas aidosta itsestämme ajaudumme sitä huonommin tavallisesti voimme. Toivekuvan vaatimukset niin itsellemme kuin toisillemmekin ovat usein kovia ja ankaria: pitää jaksaa, pitää tehdä enemmän ja paremmin, virheet ovat katastrofeja.
Yksinäisyys, arvottomuus, riittämättömyys, ali- tai ylisuoriutuminen ovat yleisiä oireita sille, että olemme eksyneet liian kauas aidosta itsestämme. Näiden oireiden yhteinen nimittäjä on usein häpeä, joka kannattelee toivekuvaa itsestä ja varjostaa samalla aitoa itseä. Häpeä ei synny satunnaisista epäonnistumisista tai virheistä, vaan kertyy vähitellen elämänkokemustemme mukana. Häpeän juuret ulottuvat tavallisesti sinne, missä meitä on hylätty (fyysisesti tai emotionaalisesti) itsellemme kaikkein tärkeimpien ihmisten taholta. Hylkääminen on voimakas, mutta realistinen sana sille, kun aitoa itseämme – kuten tunteitamme ja tarpeitamme – ei oteta ehdoitta vastaan vaan ohitetaan, torjutaan, kielletään, tai vähätellään. Hylkääminen ei aina ole aktiivista, vaan usein tiedostamatonta ja passiivista.
Jo pieni lapsi imee tiedostamattaan kasvuympäristöstään sellaisen tavan olla jolla hän varmistaa hyväksytyksi tulemista. Lapsi ei kykene erittelemään asioita kuten aikuinen ja erottamaan tekoja ja persoonaa toisistaan. Lapselle kaikki hänen toimintaansa ja reaktioihinsa puuttumiset tai puuttumatta jättämiset ovatkin viestejä hänestä itsestään – miten ihana, hankala tai huono hän on. Hyväksynnän merkkejä ovat erityisesti ne tavat olla mistä häntä kiitetään ja kehutaan, tai mistä häntä ei moitita tai rangaista. Aikuiseksi tullessa tällaista hyväksynnän hakua toistaa kunnes toivottavasti oivaltaa persoonan ja tekojen toisistaan erottamisen merkityksen.
Häpeä eristää ja ohjaa pakonomaiseen suorittamiseen
Häpeä on tärkeä tunne, joka on terveenä yhteydessä toimivaan omaantuntoomme. Sen sijaan epäterveenä häpeä viestii, että emme kelpaa yhteyteen sellaisina kuin olemme, vaan meidän pitää yrittää yhä enemmän. Häpeän vuoksi uskomme, että olemme huonoja, vaikka todellisuus olisi, että meitä on kohdeltu huonosti. Häpeä etäännyttää meitä toisistamme ja pitää tärkeitä perustarpeitamme täyttymättöminä. Emme silti useinkaan ymmärrä pahoinvointimme syitä vaan ajattelemme, että meissä on jotakin vikaa.
Aidot itsessä kumpuavat tunteet ja tarpeet voivat häpeän vuoksi muuntua omassa mielessä vääränlaisiksi ja ne pitää peittää. Se mihin ei voi tutustua, jää tuntemattomaksi ja jopa pelottavaksi samalla kun toivekuva rakentaa fasadia tehokkaasta ja lähes täydellisesti suoriutuvasta itsestä.
Kuka kestäisi todellisia tunteitani, miettinee moni suorittaja salaa. Kaipaamme syvempää yhteyttä toisiin, mutta samalla pelkäämme tulevamme hylätyksi jos paljastammekin aitoa itseämme. Se tekisi meistä enemmän heikkoja kuin vahvoja, enemmän herkkiä kuin kovia, enemmän tarvitsevia kuin yksin pärjääviä.
Yhdessä olemme enemmän ja eheämpiä
Jotta voimme tuntea paremmin itseämme, tarvitsemme rehellisiä peilejä toisistamme. Peilejä, joista on nähtävissä muutakin kuin aikaansaannoksemme tai niiden puutteet. Näin haitallinen häpeä voi alkaa murentua ja omanarvontunteemme tervehtyä tullen tasavertaiseksi toisten kanssa. Ilman rehellistä peilausta emme näe omaa toimintaamme, vaan herkästi projisoimme, eli heijastamme toisiin niitä puolia ja tunteita itsestämme, joita emme vielä pysty itseemme liittämään. Esimerkiksi itsessämme torjuttu pettymys, suru, viha tai ilo voivat saada toiset näyttäytymään meille katkerilta, masentuneilta, hyökkääviltä tai kevytkenkäisiltä. Rehellisessä peilauksessa itsemme näkeminen tulee mahdollisemmaksi kun voimmekin alkaa kantamaan vastuuta siitä mikä kuuluu meille ja rajaamaan pois sitä mikä ei kuulu meille: “En ole katkera, vaan aidosti pettynyt ja surullinen siitä, että minua ei kutsuttu juhliin.”
Ehkä aidon itsen löytäminen on elämänmittainen matka, mutta jo pyrkimys parempaan itsemme tuntemiseen lisää empatiaa tehden meistä enemmän ihmisiä myös toisillemme: olemme yhdessä tuntevia ja tarvitsevia, keskeneräisiä ja rajallisia, oppivia ja osaavia, innostavia ja innostuvia, tehokkaita ja tarmokkaita.
Rehellisessä ja toisiamme arvostavassa kulttuurissa on suuremmat mahdollisuudet lyhentää välimatkaa aidon itseni ja toivekuvan välillä. Se lievittää stressiä ja laskee riman tavoitettavammalle korkeudelle tekemättä meistä kuitenkaan alisuoriutujia: ihminen, joka tuntee omat todelliset kykynsä, voimavaransa ja rajansa, on potentiaalissaan ja puhkeaa kukkaan. Kun voimme empaattisesti hyväksyä aitoja tunteitamme ja tarpeitamme itsessämme, olemme armollisempia ja empaattisempia myös toisille heidän omissaan.
Edesmennyt psykiatrian dosentti ja psykoterapeutti Martti Siirala esitti, että mielen häiriöt ovat terve reaktio sairaaseen ympäristöön. Tässä on hedelmällinen näkökulma siihen miten kipeää meille tekee se jos ympäristö ei tuekaan aitoa ihmisyyttä vaan pikemminkin mielikuvia kaiken jaksavasta ja kestävästä yli-ihmisestä. Onkin tärkeää kiinnittää huomiota toimintakulttuureihin niin kotona, opiskelu- kuin työyhteisöissäkin: miten näemme ja arvostamme itse? Entä miten meitä nähdään ja arvostetaan? Näemmekö vain toistemme suoritukset ja henkilöbrändit vai näemmekö ihmisen sanojen ja suoritusten takana?
Hyväksyntä on ovi kadotetun itsemme löytämiseen
Hyväksyntä tulee aina ensin itsemme ulkopuolelta. Kun minut hyväksytään ehdoitta, voin alkaa paremmin hyväksyä itsekin itseäni kun häpeä päältäni sulaa. Silloin tekoni voivat eriytyä persoonastani ja voin paremmin alkaa kantaa vastuuta itsestäni ja omasta toiminnastani: oman potentiaalini käyttöönotto tai omien toimintavirheiden ja rajallisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen tulevat mahdollisemmaksi, kun ihmisarvoni ei enää riipukaan vain niistä. En syytä muita omista virheistäni, enkä toisaalta halvaannu kateuteen siitä, miten hyvin toisilla menee. Terve itsetuntemus ja keskinäinen armollisuus käyvät käsi kädessä ja ovat yksi toimivan ja aidosti tehokkaan yhteisön merkki, sillä paikalla on silloin enemmän aitoja ihmisiä kuin heidän onttoja fasadejaan.
Mielikuvaminän kehittyminen on harvoin yksiselitteisesti kenenkään syytä, joten syyllisten etsimiseen ei kannata voimavarojaan käyttää. Sen sijaan oman elämän mahdollisimman realistinen katsominen esimerkiksi terapeutin kanssa voi auttaa tiedostamaan omaa käyttäytymistä, ymmärtämään sitä, kokemaan ohitetun itsen aitoja ja tukahdutettuja tunteita ja löytämään omia tarpeita. Itsetunnon kehittäminen on elämänmittaista, mutta jo pieninkin askelin lähentää tehokkaasti aidon minän ja mielikuvaminän välistä välimatkaa ja kohentaa hyvinvointia. Aina ei tarvita terapiaa, vaan myös arjen ihmissuhteillamme on hyvin tärkeä merkitys aidon itsemme äärelle pääsemiseksi. Tunnemme kyllä kun kohtaamme aitoutta ja sitä me jokainen myös perustarpeidemme pohjalta kaipaamme. Avatkaamme siis rohkeasti keskusteluja, herätelkäämme sisällämme uinuvaa ihmistä, aistikaamme elämää ja välttäkäämme jättämästä ketään yksin. Yksinäisyys tekee elämästä enemmän selviytymistä kuin elämistä.
Marjo Juutilainen, Ihminen tavattavissa -terapeutti
Havahduttavia kirjoja aiheen tiimoilta:
- Jaakko Seikkula: Dialogi parantaa, mutta miksi?
- Tommy Hellsten: Olemisen voima
- Pekka Tölli: Minä näen sinut – arvostuksen psykologiaa
- Keijo Tahkokallio: Peruna kerrallaan
- Samuel Salovuori: Merkityksellisyyden voima
- Brene Brown: The gifts of Imperfection
- Juha Klaavu: Kehityksellinen trauma
