Täydellisyys

Täydellisyys. Usein puhutaan, että sitä ei ole. Viime viikkoina olen itsekin puhunut ja tehnyt lempeää luopumista sisäisestä täydellisyyden tavoittelusta.

Yrittänyt uskotella, että olen tavoittelemassa jotain, jota ei edes ole olemassa. Että olen liian vaativa, harhautunut luulemaan, että jokin jossain vastaa kaipuuseen, jota tunnen sisälläni.

Yrittänyt opetella, että tulisi tyytyä siihen mitä on ja soimannut sisäistä kaipuutani jonnekin.
Mihin oikein kaipaan? Miksi tunnen ahdistusta, surua ja pelkoa, vaikka näennäisesti minulla on jo paljon.

Sisäistä matkaa tehdessä, olen oppinut arvostamaan sitä mitä minulla on. Olen saanut seistä sellaisien peilien edessä, joista rakkaus ja arvostus katsoo takaisin paljastaen samalla omat varjoni.

Ei tarvitse piilottaa. Ei piiloutua ja kätkeä, vaan on lupa olla kaiken kanssa. Kun on tilaa olla oma itseni, on tullut myös riittävästi turvaa katsoa yhä syvemmälle. Kun ympärillä on niitä ihmisiä, joiden katseessa ei näy tuominta ja paheksunta, voi hiljalleen rentoutua.

Kun ei tarvitse jatkuvasti olla tarkkailun alla ja elää pelossa, että joku kokee oikeudekseen sanella minun elämäni, niin kuin en itse osaisi elää. Kuin olisin uhka, paha, sielunvihollisen houkuttelema, jota pitää varoa.

Tunnen vihaa kun kirjoitan tätä. Tunnen surua ja hylkäämisen kokemusta.

Olen oppinut piilottamaan itseni ja omat ajatukseni naisena uskonnollisessa yhteisössä ja kun olen viimein uskaltanut olla piilottamatta, olen tullut puhutelluksi, ohitetuksi ja nähdyksi tavalla, jossa katse oli täynnä vihaa ja halveksuntaa. Äänetöntä häpäisyä.

Olo on ollut täysin arvoton. Olen kokenut emotionaalista hylkäämistä ja ylikävelyä, hiljaista hiiskumista, johon ei enää palata, vaan unohdetaan.

Miksi ihmeessä nainen on uhka miehelle? Mies naiselle? Miksi tämä sama valta pyörii politiikassa ja uskonnoissa? Miksi emme ole aidosti tasavertaisia? Miksi emme arvosta toisiamme terveellä tavalla?

Minkälaisten linssien läpi ihmiset katsovat elämää? Kenellä on oikeus omistaa oikea usko ja ylentää itsensä? Kenellä on valtaa asettaa ehdot kelpaavuudelle, joka ei kosketa kaikkia, vaan luoda raamit, johon mahtuu vain mukautumalla, piilottamalla ne osat, jotka eivät mahdu mukaan?

Minkälaisin silmin sinä katsot toisia ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin sinä?

Mies, miten katsot naista? Ihaillen, vai arvottaen? Häntä, joka ajattelee tai elää eri tavalla?
Ohitatko ylpeästi, ilmaisten samalla viestin, olet arvoton, vai lämpimästi hyväksyen?

En ymmärrä, miksi tarvitsee jaotella. Tätä tietysti tapahtuu tahtomattaankin ihmisen mielessä, sillä ihminen on taipuvainen syntiin, pahuuteen, jos on itse kokenut pahuutta.

Ihminen ei kuitenkaan ole paha. Hänestä tulee paha, jos hän kokee vääryyttä, eikä tule rakkaudella kohdatuksi. Silloin hän siirtää omaa pahaa oloaan eteenpäin, jos ei ole tarpeeksi turvaa kohdata kipua, jota on itse kokenut kokiessaan pahuutta.

Mitä on tämä pahuus, jota tarkoitan? Se on arvottamista, jaottelua, tuomintaa, ohittamista ja ylpistymistä. Se on erillisyyttä, jossa ei koe olevansa rakastettu täysin omana itsenä.

Minussa on pitkään elänyt tämä erillisyyden kokemus, lähdettyäni lestadiolaisuudesta. Tai en lähtenyt, en halunnut lähteä, mutta se lähti minusta. En enää mahtunut siihen naisen muottiin, joka minulle oli annettu. Aloin voimaan pahoin, kun en kokenut turvaa olla oma itseni, ei ollut turvaa ilmaista omia ajatuksiani.

Aloin ilmaista itseäni. Laulaen, tanssien, asettamalla rajoja, otin korvikset. En enää suostunut siihen, että joku sanelee, kuinka olla uskovainen nainen.

Synti vei, kuulen. Sielunvihollinen tekee työtään. Maallinen ilo, joka kestää vain hetken, mutta vie kadotukseen, kuulen.

Saat ajatella niin, jos haluat, mutta haluan sanoa, että oli pakko.

Voin niin pahoin uupumuksen keskellä, että elämästä katosi värit. Elin jatkuvassa selviytymistilassa ja väsymyksessä. Rukoilin voimaa jaksaa ja sitä annettiin. Sain voimaa kohdata kaikki se kipu, joka piti kiinni kärsimyksessä. Tuli armollisuus vaativuuden tilalle. Ja niitä ihmisiä, jotka eivät moittineet, vaan olivat armollisia, Kristuksen tavoin.

Nämä ihmiset, jotka tukivat ja kannattelivat aidosti. Jotka kuuntelivat, eivätkä tuominneet. Jotka kannustivat eteenpäin. Jotka eivät kysyneet, olenko uskomassa vai en, vaan kohtasivat avoimesti minuna. Samana ihmisenä arvostaen, tietämättään kaikkea henkilökohtaisuuksiani, kuten uskoani.

Sehän on minun, ei sinun.

Miten tämä tieto ylipäätään vaikuttaa siihen, kuinka kohtelet tai kohtaat toisen ihmisen?
Mitä siinä hetkessä tapahtuu? Yleneekö, tai aleneeko jompikumpi? Vaikuttaako se jollain tavalla kommunikointiin? Koetko, että puhutaan eri kieltä? Mitä koet? Pelkäätkö tuomintaa, omasta uskostasi? Pelkäätkö, että sinua ei hyväksytä sellaisena kuin olet? Entä jos tämä sama pelko näyttäytyy molemmille?

Kumpikin pelkää, kun seisomme hieman eri maastossa.

”Niin kauan kuin te itse tuomitsette, teidät tuomitaan.”

Ei tuomita, kukaan. Ei tuomita toisia, vaan tullaan yhdeksi.

Rohkaisen katsomaan ihmisiä silmiin. Erilaisia ihmisiä, arvostaen, avoimin sydämin.

Jokaista.

Näin voidaan samalla katsoa sitä pelkoa silmiin, joka asuu sisällämme omasta kelpaavuudesta.

Entä jos tämä pelko saisi tulla nähdyksi ja samalla rakastetuksi. Jos katseessa olisikin lämpöä, rakkautta, hyväksyntää.

Jos emme olisi uhka toinen toisillemme, vaan tulisimme siihen yhteyteen, jossa olemme yhtä arvokkaita toinen toisillemme, sellaisena kuin olemme, ilman pelkoa.

Toisia tukien, toisia arvostaen, erityisesti naisten ja miesten yhteydessä, mutta myös naisten välisessä keskinäisessä yhteydessä, kuin myös miesten keskinäisessä yhteydessä.

Koen saaneen parantua. Siksi uskallan ilmaista itseäni, koska en enää pelkää.

Koin hetken täydellisyyttä parantuessani tästä naisten ja miesten välisestä rikkomuksesta, jossa työskenneltiin ihmisyyden parissa.

Täysin tuntemattomien ihmisten kesken, katsoimme toisiamme silmiin, puhumatta. Olimme siinä, kiirehtimättä.

Tavattoman kaunista ja koskettavaa, kun pelko ja suru kelpaamattomuudesta sai nousta pintaan. Miehillä ja naisilla. Sain hoivata ja sain tulla hoivatuksi.

Koin hetken täydellisyyttä, josta ammennan aina tarpeen tullen. Koin olevani hetken yhtä täydellisen rakkauden syleilyssä.

Täydellisyys on sittenkin olemassa.

Se on hetkessä, jossa pyhähenki on läsnä. Kun Pyhä Kolminaisuus tulee yhdeksi hetkessä, jossa on tarpeen korjata, Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Se on hetkessä, jossa ei ole sotatilaa, ei uhkaa, ei pelkoa. On vain täydellinen rauha, vapaus ja ilo.

Kirsikka Kinnunen, ihminen tavattavissa terapeuttiharjoittelija

Viimeisimmät:

Terve­tuloa terapeut­tiselle vastaan­otolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.