Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden, on joku osuvasti sanonut. Mutta ennustaminen on vaikeaa vain silloin, jos tulevaisuuden ajatellaan olevan jotain, mitä vielä ei ole ja joka on vasta sitten, kaukana edessäpäin, joskus.
Mutta todellisuudessa nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen raja ei ole kompakti vaan huokoinen. Tulevaisuus on nimittäin läsnä jo nyt, tällä hetkellä. Pieninä alkioina, ituina, hentoina aavistuksina, jotka tahtovat tapahtua. Olemme koko ajan liikkeellä jotain kohti, tulevaisuus tahtoo nimittäin tulla. Se kurkottaa meitä kohti ja hakee rakoja, murtumia ja polkuja tähän päivään.
Jotta me kuulisimme mikä tahtoo tapahtua, meillä on oltava korvat ja meillä on oltava silmät. Toisin sanoen meidän on oltava hereillä.
Paikka, johon tulevaisuuden alkiot tippuvat, ja jossa ne ovat avattavissa, on nimittäin tämä hetki. Elämä on läsnä vain tässä hetkessä.
Menneisyydessä ei ole koskaan tapahtunut yhtään mitään. Kaikki mikä on tapahtunut, on tapahtunut menneisyyden nyt –hetkissä. Tulevaisuudessa ei koskaan tule tapahtumaan yhtään mitään. Kaikki tulevaisuuden potentiaaliset hetket muuttuvat aikanaan samanlaisiksi nyt –hetkiksi kuin tämä tässä, se jossa juuri nyt olemme. Elämä ei siis tapahdu missään muualla kuin nyt.
Silloin kysymykseksi tietenkin nousee, että missä me olemme? Olemmeko läsnä siinä missä elämä tapahtuu vai olemmeko jossain muualla? Tämä saattaa hyvinkin olla ihmiselämän kaikkein tärkein kysymys.
Me kaikki tiedämme mitä todellinen läsnäolo on. Kun jokin asia vie niin kokonaan mukanaan, ettemme huomaa ajan kulumista. Miksi? Yksinkertaisesti siitä syystä, että ollessamme läsnä tässä hetkessä, olemme paikassa, jossa aikaa ei ole. Olemme ajattomuuden tilassa.
Tämä hetki on paikka, johon ajattomuus inkarnoituu. Paikka, johon ikuisuus inkarnoituu. Ikuisuus puolestaan ei ole loputon määrä aikaa, vaan se on ajan täydellistä puuttumista. Se on sitä että taivas on läsnä maan päällä.
Nykyään eletään kiireessä. Kiire on muuttunut kulttuurimme tunnuspiirteeksi. Ja kiirehän on sitä, että ihminen on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Pitäisi olla jo seuraavassa hetkessä tekemässä seuraavaa asiaa. Tämä hetki meni jo emmekä ehtineet mukaan, sillä olimme jo jossain muualla.
Jos siis aiomme todella elää, meidän on opittava olemaan läsnä siinä ainoassa paikassa, jossa elämä on. Tässä hetkessä.
Ensimmäinen edellytys läsnäolon tilaan pääsemiseksi on rohkeus menettää kontrolli. Sillä läsnäolon tilassa voi olla vain se, joka on haavoittuva. Avuton, nöyrä ja ihmettelevä. Elämän majesteetin edessä mikään muu ei kelpaa. Jumalan ja elämän edessä Pieni on ihmisen oikea koko. Ymmärtäessään ja hyväksyessään pienuutensa ihminen löytää rakkauden tarpeensa. Ja kun hän löytää rakkauden tarpeensa, hän alkaa avautua rakkaudelle. Ja kun hän avautuu rakkaudelle, hän saa sitä. Silloin ja vasta silloin ihminen uskaltaa menettää hallintansa ja laskeutua läsnäolon tilaan.
Rakkaus odottaa, että sitä kutsutaan. Se ei koskaan tunkeile eikä tule väkisin.
Kristus ei tule ovesta hän tulee murtumasta. Hän tulee sinne, missä ihminen tajuaa heikkoutensa ja uskaltaa luopua suvereeniuden harhasta ja elämän hallinnan illuusiosta. Kristus tulee sinne missä ihminen on läsnä. Kristus tulee murtumasta.
Kun opimme laskeutumaan läsnäolon tilaan, silmämme avautuvat. Meihin tulee hiljaisuus, hitaus ja levollisuus. Ja kun meissä on hiljaisuus, levollisuus ja hitaus, meihin syntyy valppaus. Valppaus on sitä, että intuitiomme elpyy. Alamme nähdä ja kuulla asioita, joita ei voi nähdä eikä kuulla. Alamme aavistaa noita alussa mainitsemiani tulevaisuuden alkioita. Asioita jotka tahtovat elämässämme tapahtua. Ne saattavat olla hentoja aavistuksia, heikkoja signaaleita. Tunnistamme haaveita ja unelmia, jotka kiireessä ovat jääneet näkemättä.
Jos elämme rakkaudessa, opimme rakastamaan itseämme sillä rakkaudella jolla Jumala meitä rakastaa. Silloin suhtaudumme sisimpäämme sillä samalla rakkaudella. Suhtaudumme sisimmässämme oleviin unelmiin ja haaveisiin vakavasti, niin vakavasti että alamme tehdä valintoja niiden pohjalta. Kun teemme valintoja sen pohjalta mitä intuitiomme meille ilmoittaa, alamme luoda sitä tulevaisuutta, joka tahtoo tulla. Silloin meistä tulee luojia, Luojamme lapsia. Syntyy jotain todella uutta. Emme enää luo tulevaisuutta joka on aina vain lisää menneisyyttä.
Jotkut ihmiset istuvat Moskovaan menevässä junassa, vaikka tietävät, että heidän pitäisi olla menossa Roomaan. Sisimmässään he vaistoavat tämän, mutta eivät vielä uskalla tietää mitä tietävät. Intuitio onkin sen tietämistä, mitä ei voi tietää. Ja rohkeus sen tekemistä, mitä ei voi tehdä. Kyse on siis luovuudesta ja rohkeudesta, molemmat ominaisuuksia jotka syntyvät, kun elää läsnäolon tilassa.
Tämä hetki avautuu ylöspäin, siksi saamme elämäämme kotkan perspektiivin. Näemme kauas mutta samalla hyvin lähelle. Tiedämme mihin suuntaan mennä ja mikä on seuraava askel mikä pitää ottaa, jotta sinne pääsisimme. Elämme taivaassa mutta samalla maan päällä. Tätä on terve hengellisyys ja tähän meillä kaikilla on mahdollisuus. Eikä vain mahdollisuus, vaan juuri siihen meidät kaikki on kutsuttu. Ja juuri siinä rakkaus meitä odottaa. Juuri siinä Jumala on meitä koko ajan odottanut.
Ihminen tavattavissa -ohjelman perustaja Tommy Hellsten
www.tommyhellsten.com
