Mihin olen tottunut, oppinut ja kasvanut, ei automaattisesti ole sitä mikä on minulle parasta.
Miksi toistuvasti ahdistun puhumattomuudesta ristiriitatilanteessa? Siksikö, että olen sellaisen sattuessa oppinut aiemmin saamaan osakseni täyslaidallisen? Onko niin, että hiljaisuus sellaisessa tilanteessa tuntuu ylivoimaisen vaikealta sietää, koska omassa mielessäni palaan yhä uudelleen entiseen: hiljaisuus kasvattaa arvaamattomuuden ruutitynnyriä yhä isommaksi, koska odotan joka tapauksessa täyslaidallista? Kaikessa karmeudessaankin siinä on jotain tuttua, jonka virheellisesti luen samalla turvalliseksi. Mitä hiljempaa toinen on, sitä kovempaa sisälläni joku anelee toista huutamaan.
Käykö mielessäni niin, että toisen pelätty, arvaamaton impulssi räjähtää lopulta kuitenkin päälleni kenties entistäkin kovempana? Missä tuo ruutitynnyri todellisuudessa on? Onko se minun sisälläni vai toisen sisällä? Vai onko se ihan jonkun muun, kenties jo kauan sitten menneisyyteen kuuluneen ihmisen sisällä?
Voisiko ristiriitatilanteen hiljaisuuteen sen sijaan liittyäkin toisen taholta sulattelemista, asian punnitsemista ja omien tunteiden paloittelua ilman tarvetta impulsiiviselle hyökkäykselle? Voisiko toinen ollakin autuaan tietämätön mistään impulsiivisesta hyökkäyksestä, jota itse alitajuntaisesti odotan ja mahdollisesti jopa ruokin härkkimällä toista hänen tarpeessaan vetäytyä hetkeksi sulattelemaan tapahtumia?
Asuuko siis minussa pelko omien kokemusteni pohjalta, joka muuttuu mielessäni totuudeksi suhteessa toisiin ihmisiin? Totuudeksi toisten pahoista aikeista? Jos näin on, olen ymmärrettävästi syvästi ihmisiin luottamaton ja menneisyyteni vanki, jolloin elämisen kannalta arvokkaita voimavarojani valuu vahingollisesti hukkaan: sinnittelen epäreilun maailman harmaantuneissa väreissä pettymyksestä toiseen.
Koska muutos ei ole pelkkä päätös, eikä päätös vielä muutos, en pysty yksin korjaamaan hyvällä tahdollakaan käytöksessäni sitä, minkä tietäisinkin jo selkäytimessäni asuvan. Tilanteet tulevat yllättäen vastaan ja ”selkäytimeni” toimii usein nopeammin kuin tietoisuuteni. Siksi tarvitsenkin rehellisessä peilauksessa tapahtuvaa armollista harjoittelua, jossa uudet toimintatavat voivat vähitellen asettua asumaan selkäytimeeni vanhojen romujen tilalle. Se mikä on mennyt rikki toimimattomassa vuorovaikutuksessa, voi korjaantua vain toimivassa vuorovaikutuksessa.
Toimiva vuorovaikutus on kahdensuuntaista, turvallista, kunnioittavaa ja tilaa antavaa. Se on rehellistä ja totuudellista, mutta aina rakkaudellista: sen pohjalla on hyvä tahto ja yhteyden palauttaminen/eheyttäminen. Siinä ei haeta syyllisiä ja syyttömiä, vaan pyritään kuulemaan ja näkemään molempien tarpeet ja tunteet sekä kuulemaan myös toiveet.
Toimivassa vuorovaikutuksessa opin ymmärtämään oman arvoni ja sen myötä myös toisen arvon. Siinä ei tarvitse pelätä itseä, toista eikä edes ruutitynnyriä, koska pahaa oloa ei toisaalta kerrytetä puhumattomuudella omaan sisimpään, eikä myöskään käytetä vallan välineenä mykkäkoulun merkeissä.
Toimiva vuorovaikutus avaa uusia ikkunoita, tuulettaa ja lähentää. Ilman sitä jään mahdottoman eteen: yritän selviytyä yksin tilanteista, joista inhimillisesti ajatellen on mahdotonta selvitä yksin ilman, että lasku tulisi lopulta liian kalliiksi. Niin kalliiksi, että se ei mahdukaan enää ainoastaan omiin taskuihini, vaan siitä jää maksettavaa myös läheisilleni aina seuraaviin sukupolviin asti.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, yrittäjä Marjo Juutilainen
Oheisessa videossa koulutusjohtajamme, psykologi Mathias Hellsten ja Ihminen tavattavissa -terapeutti, Radikaali rehellisyys -kouluttaja Tuulia Syvänen keskustelevat tulkitsemisesta ja omien tunteiden ja tarpeiden tiedostamisesta.
