Kun on jäänyt lapsena yksin ja tullut tunnetasolla hylätyksi, itsensä hylkäämisestä tulee osa persoonaa. Tällöin ihminen alkaa elämään arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden täyttämää elämää. Koska siinä olotilassa on sietämätöntä elää, hän alkaa egon avulla hakemaan näennäistä turvaa.
Ego on minuutemme suoja. Sen rakennusaineita ovat rakkaudettomuus ja yksinäisyys. Mitä enemmän ihminen rakentuu egonsa varaan, sitä korkeammaksi muurit hänen ja muiden ihmisten välille muodostuvat. Elämä voi kuitenkin tuntua jossain syvällä ihmisen sisällä tyhjältä ja merkityksettömältä. Siellä sielu hiljaa kuiskii. Mutta ihminen ei kuuntele. Hän täyttää elämänsä kiireellä ja vauhdilla. Maailma on täynnä tekemättömiä töitä, kotiaskareita, harrastuksia, shoppailua, somea. Egon maailmassa on aina kiire ja usein loistokastakin.
Ensin sielu kuiskailee ja jos ihminen ei sitä kuuntele, se alkaa lopulta huutamaan. Ihminen saattaa uupua tai hänelle tulee fyysisiä oireita: selkäkipua, päänsärkyä, vatsaoireita, unettomuutta. Lista on loputon. Mutta pysähtyä ei voi, koska turvaa ei ole ihmisen sisällä. Hän elää rakkaudettomuudessa. Ego pitää otteessaan ja elämän ralli jatkuu. Kunnes ihminen tulee siihen pisteeseen, ettei enää voi jatkaa näin.
Muutoksen alkuvoima on kärsimys. Kun elämään tulee riittävä määrä kärsimystä, mitä kullekin, ihminen alkaa voimaan huonosti. Silloin on katsottava pikku hiljaa, että mistä saisi sen verran turvaa ja rakkautta, että uskaltaisi lähteä tutkailemaan, mistä kärsimys kumpuaa. Tätä hetkeä Tommy Hellsten kuvaa oivallisesti hetkenä, jolloin huomaa heräävänsä väärästä junasta. Pitäisi olla menossa Roomaan, mutta juna meneekin Moskovaan. Pitää uskaltaa päättää, että jatkaako untaan väärässä junassa, missä muut vielä nukkuvat Ruususen untaan vai uskaltautuako lähteä kulkemaan vastavirtaan, kohti omannäköistä elämää tietäen syvällä sisimmässään, että matkalle ei ole lähdössä muita ja se ei tule olemaan helppo.
Miksi ihminen sitten uskaltaa? Meidän ydinminuudessamme on syvä tieto siitä, että meidän kuuluu olla turvassa ja rakastettuja aitoina itsenämme. Kärsimys tekee ikäänkuin halkeaman minuutemme kerroksiin ja näyttää häivähdyksen siitä, kuka meidän kuuluisi olla. Tarvitsemme kuitenkin matkallemme ulkoa tulevaa turvaa ja rakkautta ja ihmisen tai ihmisiä, jotka aidosti rakastavat meitä, haavoittuneena ja rikki. Ensin tarvitsemme riittävästi turvaa ja rakkautta itsemme ulkopuolelta, että uskallamme lähteä matkalle. Ja sitä tarvitaan matkallamme koko ajan. Meidän täytyy kuitenkin uskaltautua matkalle, jossa ei ole valmiiksi tallattuja polkuja, siellä on osittain sysipimeää ja välillä hyvinkin vaarallisen tuntuista. Sukellamme tunnetasolla läpi kiputunteiden kohti syvintä olemustamme. Matkaa ei voi kiiruhtaa eikä pakottaa ja siksi tarvitsemme kanssakulkijoiksi ihmisiä, jotka vain olevat siinä vierellä ja läsnä tuomassa turvaa.
Kun saamme tätä turvan ja rakkauden kokemusta ulkopuoleltamme silloin, kun uskallamme näyttää haavamme ja keskeneräisyytemme, saamme ikäänkuin rakkaussäiliöömme täytettä, minkä avulla jaksamme eteenpäin. Tämä aito rakkaus ja turva alkaa kasvamaan sisällämme. Alamme lopulta luottaa siihen, että olemme kaiken rakkauden arvoisia juuri sellaisina kuin olemme. Voimme alkaa luottamaan, että elämä kantaa.
Mistä sitten löytää aitoa rakkautta ja turvaa. Se voi olla joku läheinen, terapeutti tai vertaistukiryhmä. Aidon välittämisen ja läsnäolon tunnistaa siitä, että voi vain olla, laskea suojamuureja ja hengittää jälleen.
Minulle suurin rakkauden ja turvan lähde oli oma rakas Ihminen tavattavissa – kasvuryhmäni. Sain tulla sinne milloin surun, vihan, syyllisyyden tai häpeän värittämänä ja vain olla. Sain kuulla vaikeimmillakin hetkillä, että olen rakastettu ja ihana juuri tällaisena kuin olen. Ja rakkaus alkoi kasvamaan sisälläni.
Nyt kun rakkautta ja turvaa on sisälläni riittävästi voin itse antaa sitä itselleni ja elää elämääni itsestäni käsin, haavoittuvana ja keskeneräisenä, mutta juuri siksi täydellisenä ihmisenä. Kyllä ego aina yrittää kuiskailla omaa tarinaansa, mutta rakkauden ja turvan ansiosta voin lempeydellä katsella sitä minua joskus suojaamaan tullutta puoltani ja todeta, että ei kiitos enää. En tarvitse sinua enää näennäiseksi turvaksi, vaan voin luottaa siihen, että elämä kantaa.
Laura Laakkonen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija
