Auton renkaissa on – tai oli ainakin siihen aikaan, kun minut tehtiin – sellainen rakenne, että päällimäisenä on paksu, sitkeä ja joustava kumikerros jurmuineen, jotka pitävät renkaan kiinni tiessä ja oikeassa suunnassa niin, että auto tottelee ohjausta huonoissakin keliolosuhteissa. Heti tämän mustan kumikerroksen jälkeen on ohuempi ja pehmeämpi, ihomainen kerros, joka suojaa renkaan varsinaista sisältöä, eli ilmaa, näennäistä ”ei mitään”, joka kuitenkin pitää koko renkaan koossa ja toimintakykyisenä.
Oma kokemukseni työuupumuksesta, siitä miltä se TUNTUU niin kehossa kuin mielessä on se, että nyt ”ajetaan sisuskumeilla”. Jatkuvan kovan kulutuksen tuloksena päällyskumi ohenee ja lopulta paljastaa sen alta sisuskumin. Fyysisesti se tuntuu samalta kuin hiertymä: iho rikkoutuu ja paljastaa verinahkan ja sen äärimmäisen herkät hermopäätteet. Tai kuin palovamma, mikä sopinee paremmin englanninkieliseen ilmaisuun ”burn-out”. Uupumushiertymä tuntuu aivokudoksessa, ajattelussa, muistissa, tunteissa –jotka puolestaan ilmaisevat ja suojaavat kaikkein sisintä, henkeä tai sielua minussa.
Miten ihminen onnistuu saamaan hiertymän sieluunsa saakka? Oma kokemukseni ja useammankin kohtaamani kohtalotoverin kokemus on suurin piirtein alla olevan kaltainen. Tämä kuvaus rajoittuu itselleni tuttuun ”ihmistyöhön” julkisella sektorilla, mutta siitä löytynee yhtymäkohtia moneen muuhunkin alaan:
Olipa kerran joukko ihmisiä, jotka hakeutuivat opiskelemaan sellaista ammattia, jossa saisi olla tekemisissä ihmisten kanssa. Palkkataso ei ollut valinnassa ykkösenä vaan tuntuma siitä, että ”minä olisin hyvä ihmisten kanssa”. Nämä ihmiset – valtaosaltaan naiset – ja nyt alan käyttää röyhkeästi ilmaisua ”me” – me saimme onnekkaasti valmistuttuamme työpaikan opettajina, pappeina, diakonissoina, kanslisteina, hoitajina, pankkivirkailijoina, kuka mistäkin. Antauduimme tehtäviemme opetteluun arastellen mutta valtavalla innolla: juuri tätä haluan tehdä!
Jonkin aikaa homma toimi hyvin ja sitten pikkuhiljaa yhä paremmin ja lopulta erinomaisesti. Lopulta niin loistavasti, että saimme lisävastuuta, työnkuvaamme laajennettiin, lähdimme mukaan pilotointeihin ja kehittämishankkeisiin; meidät valittiin perehdyttämään uusia työntekijöitä, työkaverit alkoivat uskoutua meille, kun eivät uskaltaneet puhua esimiehilleen, palavereissa meistä tuli luonnostaan sihteereitä, toisten äänitorvia, joistakin sijaispuheenjohtajia – ja kaikki tämä luonnollisesti ilman rahallista korvausta . Koska olimme intuitiivisia, innovoivia, intohimoisesti innostuneita, nopeita, joustavia, vastuullisia, pirteitä, herkkiä, ystävällisiä, älykkäitä ja myötätuntoisia asiakkaat pitivät meistä ja halusivat juuri meidän palveluksiamme.
Mitä saimme palkaksi tästä hyvin tehdystä työstä? Lisää työtä. Yllättävää kyllä myös kateutta.
Jossain vaiheessa kumi alkoi kärytä. Ensin vain omaan nenäämme. Olimme yhä useammin väsyneitä, jotenkin epämääräisen huonovointisia, aloimme tuntea itsemme vanhoiksi jo kolmekymppisinä. Emme tajunneet mistä on kyse vaan lisäsimme kierroksia. Pyrimme tekemään kaiken entistä paremmin, tingimme harrastuksista ja kotitöistä, kuntoilimme, söimme terveellisesti, luimme läjäpäin itseapukirjallisuutta, hankimme lisäkoulutusta – että olisimme kykeneviä tärkeään työhömme.
Sitten meitä alkoi ärsyttää. Aloimme nähdä yhä enemmän epäkohtia työpaikkamme kulttuurissa, työn laadussa, johtamisessa. Ilmiselvästi tarpeelliset ja hyvät muutokset ja uudistukset jäivät tekemättä tai pelkästään paperille. Työntekijöitä ja asiakkaita ei kuunneltu. Hämmästelimme joidenkin työkavereiden piittaamattomuutta ja uskomatonta kykyä lusmuiluun.
Emme sanoneet mitään vaan teimme oman työmme entistä paremmin ja paikkasimme parhaamme mukaan havaitsemiamme epäkohtia muidenkin työssä. Yhä yritimme yltää tekemään tärkeimmäksi tuntemaamme, alkuperäistä työtämme asiakkaan, oppilaan, potilaan, seurakuntalaisen hyväksi, mutta siihen tuntui olevan yhä vähemmän aikaa ja voimia.
Ärsytys yltyi. Hymymme takana olimme raivoissamme ja kulutuspinnan ohetessa käry levisi ympäristöömmekin. Ensin sen havaitsivat perhe ja muut läheiset. Sitten tulimme tiuskineeksi asiakkaalle tai työtoverille, meiltä pääsi valkoinen valhe palaveriesteestä, tekemättömästä raportista, kadonneista papereista – ja aloimme tuntea massiivista syyllisyyttä.
Tässä vaiheessa jotkut meistä purkivat sydäntään esimiehelle kehityskeskustelussa tai vastaavassa. Palaute oli tyrmäävä: vika on sinussa itsessäsi. Olet liian kriittinen, välität liikaa, sinulla on liian korkeat laatuvaatimukset työllesi, käytät liikaa aikaa ja voimia asiakastyöhösi, sinun pitää itse osata rajata työtäsi. Kysyimme: mitä tehtäviä voin vähentää? Saimme vastaukseksi epämääräistä budjettipuhetta niukkenevista resursseista ja pallon takaisin itsellemme.
Sitten pamahti, paljastunut sisuskumi halkesi ja tyhjenimme hyödyttömäksi mytyksi sairaslomalappu kädessämme diagnoosina ”keskivaikea masennus”. Työuupumus kun ei ole työtapaturma tai sairaus vaan itseaiheutettu – ehkä jopa synnynäinen – oma vika. Huumaantuneena kävelimme kotiin kuin hidastetussa filmissä. Kiire oli katkaistu ja jonkin aikaa se tuntui taivaalliselta. Ehkä noin viisi päivää tai viisi tuntia tai viisitoista minuuttia. Niin kauan kuin oksettava, totaalinen, koomankaltainen väsymys peitti alleen varsinaisen tuskan: epäonnistumisen, kelvottomuuden ja häpeän sietämättömät tunteet yhdistettynä ”huijarisyndroomaan”. Olen viallinen, heikko. Ei tällaisesta pitäisi väsyä. Kyllähän muut jaksavat. Olen toiminut väärin – ei, olen vääränlainen.
Pahimmassa tapauksessa se oli joidenkin meidän kohdalla kerrasta poikki. Sairasloma jatkui ja jatkui ja masennus syveni krooniseksi työkyvyttömyydeksi ja silirimpsis tuli yksi sairaseläkeläinen lisää.
Parhaassa tapauksessa, ainakin jossain mielessä, jaksoimme ottaa ammattiapua vastaan ja aloimme meille ominaisella velvollisuudentunnolla ja laadulla paneutua ongelmaan nimeltä Minä Itse. Jos olen sairas ja vääränlainen jaksaakseni työssäni, siitä on otettava selvää. Työterveyslääkäri, työpsykologi, työnohjaaja, psykiatri, kelan tukema psykoterapia, masennuslääkkeet – otimme vastaan kaiken mahdollisen avun ja kuntouduimme ja palasimme entiseen työpaikkaamme. Nöyrinä, arkoina, entisen loistomme menettäneinä ja läpeensä kannustettuna sanomaan Ei, olemaan vähemmän myötätuntoisia ja innostuneita, tinkimään lapsuustraumojen synnyttämästä perfektionismista.
Työkaverit olivat aluksi lempeitä sitten hämmentyneitä ja sitten kiukkuisia: sinusta on tullut kummallinen! Olet töykeä, hiljainen, vetäytyvä, hymyilet vähemmän. Mitä sinulle on tapahtunut? Haluamme entisen Marjan, Kirsin, Leenan, Pirkon takaisin! Saimme ”hankalan työntekijän” leiman ja osa meistä valui takaisin entiseen rooliinsa – ja kärähti ennen pitkää uudestaan.
Pitkän sairaslomamme aikana työpaikallamme oli tehty organisaatiomuutoksia ja siirrytty uusiin, tehokkaampiin käytäntöihin. Henkilökuntaa oli vähennetty: ihana kanslistimme/ toimistosihteerimme/ siistijämme, tuo työpaikkamme ainaystävällinen kulmakivi oli jäänyt eläkkeelle, eikä hänen tilalleen otettu ketään! Sen sijaan työnkuvia oli rukattu yhä moninaisemmiksi. Havaitsimme, että osa tärkeimmiksi kokemistamme työtehtävistä oli poistettu kokonaan ja työajasta alkoi yhä enemmän viedä alaa kaikki muu kuin suorat ihmiskontaktit.
Yhtäkkiä kaikki istuivat näyttöpäätteellä valtaosan päivästä tekemässä laskutuksia, raportteja, kotisivuja ja tilastointeja puutteellisella ammattitaidolla ja siksi tuskallisen hitaasti. Seuraavaksi eniten huomasimme viettävämme aikaa toisten työntekijöiden seurassa suunnittelemassa niukkenevien resurssien käyttöä. Tärkeintä tuntui olevan pysyminen budjettiraamissa. Ei se, mitä budjettirahoilla oikeasti tehdään ja halutaan saada aikaan.
Meille, jotka olimme ”ihmisten kanssa hyviä” oli kudottu meiltä tai ihmisiltä kysymättä suurin piirtein seuraavanlainen työnkuva: koska olimme ihmisten kanssa hyviä meille voisi ohjata enemmän asiakkaita per työntekijä. Ja silloin tarvittaisiin vähemmän työntekijöitä. ”Hyvä” tarkoitti tässä logiikassa samaa kuin ”nopea”. Vielä ”paremmaksi” eli nopeammaksi asiakaspalvelun tekisi se, että ihmiset ja heidän palvelijansa erotettaisiin mahdollisimman kauas toisistaan. Silloin ei lipsahdettaisi aikaa vievään jutusteluun, asiakkaan kuuntelemiseen ja myötätuntoisiin katseisiin. Tarjottaisiin täsmäpalvelua täsmätarpeisiin, joihin ei sotkettaisi asiakkaan arvaamattomia omia mielipiteitä tai toiveita eikä varsinkaan – pahinta kaikista – työntekijän TUNTEITA.
Ja niin alettiin sulkea työvoimatoimistoja, pankkitiskejä, kirkkoherranvirastoja ja infopisteitä. Ihmistyöhön hakeutuneista ja siinä lahjakkaista työntekijöistä tehtiin nimettömiä palvelunumeroita tai heidät piilotettiin nettisivuston alasivuille mahdollisimman vaikeasti löydettäviksi. Kotikäyntityö kellotettiin tiukasti.
Riippuen senhetkisestä väsymyksemme ja kyynisyytemme asteesta huokasimme toisaalta helpotuksesta: jos kerran emme saa tehdä työtämme kunnolla ja sydämellämme ja ajan kanssa on vain hyvä, etteivät asiakkaat löydä meitä! Jonkun aikaa teimme työtämme ”matalalla profiililla”, välttäen innostumista ja kriittistä maalaisjärkeä ja ennen kaikkea TUNTEITA. Olimme oppineet läksymme myös intuitiomme ja innovatiivisuutemme hyödyttömyydestä ja vaarallisuudesta: jos ehdotimme jotain uutta, saimme tehdä sen itse, yksin, ylimääräisellä ajalla. Suljimme suumme, korvamme ja sydämemme.
Kunnes aloimme taas kärytä.
Minulle sanoi toden vasta neljäs kerta. Nyt siirryn kirkon töistä Pirkontöihin: lakkaan olemasta ”Pappi tavoittamattomissa”. Haluan olla ”Ihminen tavattavissa”.
Irrottautuminen isoista organisaatioista käy meille monelle lopulta välttämättömäksi. Tyypillistä on, että uudelleenkouluttaudumme ja hakeudumme sellaisiin töihin, joissa kohtaamme ihmisiä kaikessa rauhassa, todellisesti. Meitä on erilaisissa terapeuttisissa tehtävissä, hierojina, ”vaihtoehtohoitajina”, käsityöläisinä, taiteilijoina, intiimeinä artisteina, luonnonläheisissä ammateissa. Olemme usein valinneet pienyrittäjän niukkuuden ja epävarmuuden voidaksemme olla vapaita sellaiseen elämäntapaan ja työn tekemiseen, joka ei vahingoita sisintämme. Renkaamme ovat pysyvästi kuluneet niin, ettemme enää pysy ulkopäin ohjatuilla raiteilla. Meille on tärkeintä elää sisintämme kuunnellen ja sitä sopivasti jakaen ja suojaten. Emme ole sen ”parempia” kuin muut ihmiset. Meillä ei vain enää ole muuta vaihtoehtoa pysyäksemme hengissä!
Emme ole kadonneet, emme ole turhia tai vääränlaisia: me uupuvat, masentuvat, kyynisyyteen karkaavat ja sieltä yhä uudestaan valoon nousevat. Me, jotka tarvitsemme päiväunet, meluttomuuden, hyvän sisäilman ja sopivan terapeutin/ hierojan/ mentorin/ coachin whatever ollaksemme toimintakykyisiä ja virkistävän hankalia. Olemme osa hiljaista vallankumousta, joka on käynnissä eri puolilla maailmaa tuhon suunnan muuttamiseksi, ihmisyyden ja samalla koko maapallon hyväksi.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Pirkko Olanterä
Lue aiheeseen liittyvä Tommy Hellstenin kirjoitus Helsingin Sanomista.
