Unelmieni työpaikka!

Kun haluan olla turvassa, menen töihin! Kun avaan työpaikkani oven, voin purkaa kaikki suojaukseni, voin hellittää valppaudestani ja pakonomaisesta ympäristön ja ihmisten mielialojen skannauksesta ja voin näyttää kaikki tunteeni: ihastukseni, jännitykseni, suruni, vihani tai rakkauteni… pelkäämättä, että tuhoudun tai tunteeni vahingoittavat työntekijöitämme tai asiakkaitamme.

Olen etsinyt turvaa koko elämäni ja kaikkialta. Olen käyttänyt kaikki mahdolliset keinot vakuuttaakseni itseni siitä, että olen todella turvassa. Etsinnät ovat alkaneet käsittääkseni jo pian syntymäni jälkeen tai jopa ennen. Voi olla, että perimääni on koodattu jo äitini ja isoäitini turvattomuus sotiemme ajoilta tai jopa isoisoäitini turvattomuus sotia edeltävältä ajalta. Hän ei lähtenyt Karjalasta evakkoon niinkuin monien tuttavieni isovanhemmat, vaan joutui leskenä ja varattomana jättämään edesmenneen aviomiehensä velkoihin pantatun kotitilansa tämän kuollessa ja pakkaamaan mukaansa sukulaisten nurkkiin asumaan myös kolme kouluikäistä lastaan.

Turvattomuuden taakkani tuntuisi kohtuuttomalta jo ilman historiaani ennen minua. Sairastuin kuulemani mukaan keuhkoputkentulehdukseen pian syntymäni jälkeen ja jouduin sairaalahoitoon toiseen kaupunkiin, eroon äidistäni, joka jäi huolehtimaan puolisostaan ja kolmesta kouluikäisestä sisaruksestani. Minua tuskin ehdittiin kotiuttaa sairaalasta ennenkuin siihen aikaan kuukauden kestänyt äitini äitiysloma päättyi. Kasvuympäristöäni hallitsi narsistinen isäni, jonka arvaamaton käytös sai minut pysymään aina hänen paikalla ollessaan valppaana. Uhriutunut äitini ei kyennyt puolustamaan minua isäni arvaamattomalta käytökseltä, vaan pelastaakseen oman nahkansa valitsi minun sijastani isäni. Mutta minulla oli mummo ja mummola. Mummolassa sain levätä. Mummon luona olin turvassa. Menetin hänet muistisairaudelle alakouluikäisenä, mutta meillä oli vuotemme. Ehkä juuri siitä syystä tiesin ja tunsin, että sitä aitoa turvaa on olemassa jossain ja olen jaksanut etsiä?

Mummoni huolenpidosta huolimatta turvattomuudesta syntyi kokemukseni turvasta. Lapsuuteni ja nuoruuteni kokemukset aikuisista edustivat minulle epävarmuutta, ehtoja hyväksytyksi tulemiselle ja suorituksia, mistä mikään ei kuitenkaan riittänyt, että olisin tullut nähdyksi. On paradoksaalista, että turvattomuuden kokemisesta voi myös addiktoitua. Kun kontakti aikuiseen syntyy asettumalla alttiiksi henkiselle väkivallalle tai hyväksikäytölle, tahtoo asettua alttiiksi henkiselle väkivallalle ja hyväksikäytölle. Kun oman arvon tunne on määrittynyt arvottomuudeksi, on mahdotonta tuntea itsensä arvokkaaksi. Toipuakseen ja tunteakseen itsensä arvokkaaksi on löydettävä ympärilleen ihmiset, jotka aidosti hyväksyvät ja rakastavat. Ihmiset, joille sinun kokemuksesi ovat yhtä totta kuin sinulle itsellesi.

Kun luottamus toisiin ihmisiin on kadonnut jäljettömiin turvattomuuden seurauksena, on vaikeaa hahmottaa, keneen voisi oikeasti luottaa. Kun on addiktoitunut huonoon käytökseen, voi esimerkiksi narsismia kohdatessaan luulla edelleen, että se tarkoittaa ”turvaa”. Myös fyysinen etäisyyden tarve ihmisiin voi kasvaa. Minussa on aina asunut pieni erakko ja nesomaanikko. Olen selvinnyt viikkoja yksin metsäkämpällä hiihtelemässä ja hankkiutunut asuinsijoille kauaksi muista ja palveluista. Olen kerännyt rippeet luottamuksestani muumipapan tavoin kun saartani on lähestynyt horisontista laiva. Toivun vähä vähältä… en enää pelkää niin paljon, että minun on paettava metsään tai ulkosaaristoon. Voin mennä noihin paikkoihin silkasta rakkaudesta luontoa ja merta kohtaan.

Silti kehoni muistaa, vaikka järki ymmärtää pelon olevan turhaa. Vaikka vakuuttelen itselleni, että pohjimmiltaan ihmiset tahtovat hyvää, kehoni kipu vihloo pelosta solujen seinämissä. Uhka vapauden menettämisestä uudelleen vetää yöllä vartaloni kramppiin, vaikka uhkaa ei enää ole. Osaan päättää rajoistani ja pidän kiinni oikeudestani valita läheiseni. Uuteen ihmiseen tutustuminen tai vieraaseen ryhmään liittyminen kirvelee silti suolistoni seinämissä ja vääntää vatsaa. Ajatus puolustuskyvyttömyydestä salpaa hengitykseni.

Minulla on turvallinen työyhteisö. Minulla on lupa olla osa yhteisöä juuri tämän turvattoman historiani kanssa. Psykologinen turvallisuus ei ole yhteisössä sijaitseva ulkoinen tekijä, jonka erinomainen johtaja valjastaa käyttöön ja simsalabim jokainen työyhteisön jäsen kokee sitten olevansa turvassa. Minulla on myös johtajana mahdollisuus olla työyhteisössäni näkyvä turvattomuudessani. Kokemus turvasta syntyy paradoksaalisesti oman turvattomuuden kokemuksen ytimessä. Kun turvattomuus saa olla näkyvää se poistuu määrittelemästä vuorovaikutustamme ja vapauttaa kehomme valppaudesta. Turvallisen työyhteisön ytimessä on jokaisen yhteisön jäsenen vahva itsetuntemus.

Taina Arjanne, toimitusjohtaja
Tommy Hellsten -instituutti Oy

 

 

Hyväksy markkinointievästeet katsoaksesi videon.
Viimeisimmät:

Terve­tuloa terapeut­tiselle vastaan­otolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.