Koronakriisi on taas tuonut itselleni pelot pintaan. Onneksi kuitenkin vain hetkittäin. Moodi ei ole jäänyt päälle.
Joskus olisi ollut toisin.
Ennen olin paljon pelokkaampi ihminen. Tällöin ulkoa triggeröityvä pelko jäi helpommin päälle.
Olen tehnyt monta vuotta matkaa itseeni ja tällä tarkoitan, että olen alkanut tutkimaan ”olevaa itseäni” (”human being”). Ennen itseeni kohdistuvaa tutkimusmatkaani, oli ”tekevä itse” (human doing) minulle tutumpi puoli itsestäni.
”Tekevä itse” oli kävelevä CV itsestäni: mitä opiskelin, tein työkseni, harrastin, käytin vapaa-aikani, jne. ”Oleva itseni” on puolestaan ajatukseni, tunteeni, tarpeeni, arvoni, tahtoni, jne.
Tämä tutkimusmatka olevaan puoleen itsestäni on ollut käänteentekevä sen suhteen, miten pelokas ihminen olen tai oikeammin: miten herkästi ulkoa tuleva pelko jää asumaan itseeni.
Olen oppinut itsestäni, että minulla on kaksi ”ohjausmoodia”: ohjaudun joko pelosta tai rakkaudesta käsin.
Olen myös oppinut, että pelkomoodi on se moodi, joka tulee ikään kuin automaattisesti ja se saa ohjata minua, jos en tee asioille mitään. Rakkausmoodiin pääseminen vaatii minulta vaivannäköä ja kärsivällisyyttä.
Jos ohjaudun pelosta käsin, kuvassa olevat sinisen laatikon asiat ovat minulle tyypillisiä. Jos ohjaudun rakkaudesta käsin, punaisen laatikon asiat ovat tutumpia.
Ulkoa tulevat shokit saavat minut aina ensimmäiseksi ohjautumaan pelosta käsin. Olen oppinut, että ensimmäinen vastalääke siihen on tiedostaminen. Tiedostaminen siitä, että pelko nappasi. Sen jälkeen voin alkaa tehdä pelkoni kanssa jotain muutakin, kuin vain antaa sen ohjailla minua.
Olen myös huomannut itsessäni, että pelkoni on kerroksellista. Pintakerroksissa pelkoni saattaa näyttäytyä lauseissa: saanko koronatartunnan kauppareissulla, onnistummeko kotikoulussa, miten käy tuon yhden projektimme suhteen, jne.?
Keskikerroksissa pelkoni voivat puolestaan olla esim. hylätyksi tulemisen pelko tai taloudellinen tuhoutuminen.
Kun menen syvimpiin pelkokerroksiini, tulen nokikkain kuolemanpelkoni kanssa. Onnistuin väistelemään kuolemanpelkoani n. 40 vuotta (mm. työhön uppoutumisella, päihteillä, huvitteluilla, materialismilla, jne.), mutta lopulta en enää päässyt pakoon.
Kuolema tuli lyhyen ajan sisään neljä kertaa lähelleni. Kuolema, ja siihen liittyvät ajatukseni ja pelkoni oli yksinkertaisesti kohdattava. Jälkiviisaana koen, että siihen pelkoon (ja häpeään) tutustuminen on ollut itseäni ylivoimaisesti henkisesti kasvattavin kokemus. Kuolema ei ollutkaan uhka vaan mahdollisuus.
On ollut lohduttavaa, että pelkomoodista on ollut mahdollista päästä ohjautumaan enemmän ja enemmän rakkausmoodiin. Se on vaatinut työtä itsensä kanssa, mutta se on kuitenkin mahdollista. Olen huomannut sen itseni kohdalla, mutta myös monen muun kohdalla.
On lopultakin mielenkiintoista nähdä, mitä tämä traaginen koronakriisi saa ihmiskunnassamme aikaan. Lyhyellä aikavälillä on tuskaista, se on selvä. Mutta kuten henkilökohtaisessakin kasvussa, kasvu harvoin tapahtuu ilman kipua ja tuskaa. Tässä kriisissä on mahdollisuus kasvaa jotain uutta ja parempaa kohti.
Tähän mennessä olen nähnyt pääasiassa pelosta ohjautumista (välinpitämättömyyttä, toisten nimittelyä/halveksuntaa, oman kilven kiillotusta) ja sitäkin tarvitaan yleensä pienissä annoksissa, jotta terävöityy aisteja myöten tekemään eikä passivoitumaan, mutta yhtä tärkeää on tarkkailla, ettei pelko ammu yli tai jää päälle.
Tulkitsen myös, että tässä kriisissä on nyt massiivisesti ja globaalisti iskenyt monella kuolemanpelko – tunnistaa tai tunnustaa sitä sitten tai ei. Kaikessa karmeudessaan näen siinä toivon pilkahduksen. Saman toivon pilkahduksen, jonka olen kohdannut ja kohtaan tuon tuosta omassa prosessissani. Minä uskon rakkauden voittavan tämän taiston lopulta.
Ihminen tavattavissa terapeutti, mentor ja työyhteisövalmentaja Aku Hentilä, Helsinki
Yhteydenotot puh. 050-584 4099
