Vahingollinen syyllisyys

En ole vakuuttunut siitä, että olisin syntynyt syyttömänä. Varhaiset muistikuvani ja minulle kerrotut tarinat todistavat minun olleen syyllinen jo silloin. Äitini kertoi minulle, että isäni ei toivonut syntymääni. Pian syntymäni jälkeen sairastuin keuhkoputkentulehdukseen ja minua hoidettiin kotikaupunkini ulkopuolella lastensairauksiin perehtyneessä sairaalassa. Se oli äidilleni raskasta, koska hänellä oli kolme muuta lasta hoidettavana.

Taiteellisesti lahjakkaan veljeni suurin huvi oli piirtää minusta pilakuvia. Kuvissa olin ruipelo, hörökorvainen apina. Hän piirsi kuvia kaikkialle, paitsi seiniin. Jos hän olisi piirtänyt kuvia tapetteihin, hän olisi voinut joutua kohtaamaan syyllisyyden. Sen sijaan syyllinen olin minä, koska olin ruma, häiritsevä ja vein vanhempieni huomiota. Tuo apina on piirtynyt verkkokalvolleni ja se oli pitkään myös peilikuvani.

Minä siis sairastuin vahingolliseen syyllisyyteen ja josta oireilin erityisesti lapsuuden kodissani. Lähdin etsimään yhteisöä, jossa minun ei tarvitsisi kantaa tuota viheliäistä tunnetta, jossa voisin olla arvokas ja vapaa. Murrosiässä päädyin etsimään sitä seurakunnasta. Pohjoisen seurakunnan Jumala oli kuitenkin julma. Minut julistettiin armottomasti syntiseksi ja tekemiseni tuomittiin. Käsitykseni siitä, että olen arvokas ainoastaan suostuessani syylliseksi vahvistui.

Kouluaikana kannoin isäni syyllisyyttä. Ylä-asteen ja lukion opettajista osa oli kokenut isäni, heidän kollegansa, käytöksen vuoksi epäoikeudenmukaista kohtelua. He näkivät minussa isäni ja minä otin vastaan heidän minulle tarjoamansa syyllisyyden ja alakanttiin arvioidut opintosuoritukseni.

Menetin kyvyn puolustaa itseäni ja syyllisyyden taakkani oli jo opiskeluaikanani aivan liian suuri. Suhtauduin itseeni armottomasti ja välinpitämmömästi. Ainoa turvan kokemukseni oli syyllistymisessä. Keräsin elämääni tilanteita ja ihmisiä, jotka tarjosivat minulle tuon valheellisen turvan kokemuksen. Syylliseltä ei myöskään ollut tarvetta pyytää anteeksi. Kotoani opin, että anteeksi pyytäjälle sanotaan ”ole hyvä” ei suinkaan ”kiitos”, koska se olisi laimentanut syyllisyyden kokemusta.

Ja aloin myös itse jakaa ympärilleni syyllisyyttä. Armoton esimiestyö ja julmuuteni työyhteisössä johti myös häpeään ja häpeän kieltämiseen. Olin nuorena aikuisena kurja ja kontrolloiva esimies. Minut voi myös ottaa ja jättää. Olin kaunis ja ääneni naisellisen herkkä seireenin laulu, jota miehet eivät voineet vastustaa. Olin siis itse syyllinen kertakäyttösuhteisiini. Opin jäätymään ja käyttämään hyväksi kieltääkseni syyllisyyteni.

Armoton häpeä, arvottomuus ja syvä kelpaamattomuuden kokemus ajoi minut toistuvasti syvään pimeään madonreikään, lottopalloarvonnan kaltaiseen peiteltyjen kipua tuottavien tunteiden tehosekoittimeen. Syvään uupumukseen, josta oli yhä vaikeampi kammeta itsensä kuiville. Aloin kuitenkin vähä vähältä puolustautua.

Kun äitini ilmaisi minulle 40-vuotispäivänäni, että hänen elämänsä epäonni on johtunut minun 15-vuotiaana tekemästäni valinnasta olla lähtemättä hänen mukaansa, mikäli hän päättäisi erota isästäni, kykenin vihdoinkin olla ottamatta hänen syyllisyyttään kantaakseni. Kerroin hänelle kuinka epäoikeudenmukaiselta minusta tuntuu, kun hän väittää, että minä lapsena olisin ollut vastuussa hänen valinnoistaan. Tuo hetki oli niin näkyväksi tekevä – niin merkityksellinen ja helpottava! Olin ensi kertaa itseni puolella.

Siitä käynnistyi minun matkani syyllisyydestäni luopumiseen. Siitä käynnistyi minun matkani todellisen turvan etsimiseen. Näiden kymmenen vuoden aikana olen tarvinnut lukuisia korjaavia kokemuksia uskoakseni olevani arvokas itsenäni. Olen tullut hylätyksi ja hylännyt sukulaisia, perheenjäseniä, puolisoita, ystäviä, työpaikkoja jo paljon ennen tuon matkani alkua suojautuakseni syyllisyydeltäni ja paradoksaalisesti tuo suojautuminen on toistuvasti pudottanut minut uudestaan ja uudestaan häpeään ja syyllisyyteen. Tilanteisiin, joissa olen nyt uupunut, koska en ole enää kyennyt toimimaan tavalla, josta olen saanut aiemmin turvaa.

Vähitellen olen uskaltautunut luottamaan ja ottamaan apua vastaan. Vähitellen ympärilleni on alkanut kertyä ihmisiä, jotka eivät enää halua hyötyä syyllisyysidentiteetistäni. Ihmisiä, jotka eivät käytä empatiaani omaksi edukseen. Ihmisiä, jotka eivät näe minussa uhria, vaan aitouden. Ihmisiä, joiden myötä olen saanut kokea aitoa luottamusta ja hyväksyntää. Ihmisiä joille en ole itsekäs, ollessani itseni puolella!

Sattuma, johdatus, intuitio… pudotti minut onnekseni tähän työhön, toimitusjohtajaksi Tommy Hellsten -instituuttiin. Uusi ja arvokas työyhteisöni upeine asiakkaineen sinetöi kasvuni ulos syyllisyydestäni. Jo työhaastattelutilanteessa työnantajani näki häpeäidenteeni läpi minussa olevan potentiaalin, joka vielä silloin, seitsemän vuotta sitten oli itseltäni piilossa.

Syyllisyys ei siis saa minusta enää otetta. Sen ameebamaiset imukuppilonkerot eivät tartu minuun. Sen liimapinta pettää. Sen kurkottava ote ei saa minusta kiinni. Minä näen hänet – minun yli 40-vuotisen matkakaverini, valheellisen turvani, vetoapuni yksinäisyyteen, häpeäni lannoittajan ja katson häntä hellästi todeten – en tarvitse sinua enää: nyt minulla on minut!
 

Tommy Hellsten -instituutin toimitusjohtaja Taina Arjanne
 

Kuvan on napannut Ihminen tavattavissa -terapeuttimme ITT® Ulla Hukka
 

Hyväksy markkinointievästeet katsoaksesi videon.
Viimeisimmät:

Terve­tuloa terapeut­tiselle vastaan­otolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.