Valheiden voima

Lieneekö ketään meistä, joka arvostaisi valehtelua? Kun meiltä kysytään mitä luonteenpiirrettä arvostamme eniten ystävässä tai kumppanissamme, vastaus on lähes poikkeuksetta rehellisyys. Mutta olemmeko rehellisiä edes itsellemme, vaikka vaadimme sitä muilta?

Minä olen valehdellut itselleni. Olen huijannut itseäni niin erinomaisesti, että valheeni on muuttunut totuudeksi itselleni. Valheeni on ollut käsittämätön rikkomus itseäni kohtaan, mutta ilman valehtelua olisin tuhoutunut. Mieleni rakensi minulle valheesta suojan sillä hetkellä, kun tarvitsin suojaa. Tarvitsin suojaa saadakseni minua haavoittaneeseen tapahtumaan etäisyyttä, kokeakseni turvaa ja säilyttääkseni tuolloin vähäisiä voimavarojani.

Kerroin itselleni tarinan ja uskoin lähteväni seikkailulle. Jätin kaiken ja lähdin kohti ihmeellistä maailmaa – kohti jotain parempaa, jotakin suurempaa, jotain kärsimyksestäni ansaittua. Todellisuudessa olen kuitenkin ollut pakomatkalla. Pakomatkallani olen tuntenut loputonta ikävää, kovaa kipua, yksinäisyyttä, juurettomuutta ja pelkoa. Kaivoin ikäville tunteille ja kokemuksilleni jo pakomatkani alkutaipaleella suuren kuopan ja peittelin sen hyvin. Uskottelin, että hyvin haudattuina nuo kipeät tunteet pysyvät ikuisesti piilossa.

Kuoppa oli tarkoitettu kaikelle sille, mitä en ollut valmis kohtaamaan: pahoille, satuttaville, viiltäville kivun tunteille, mustiksi värjäytyneille muistoille ja häpeälliseksi koetulle historialleni. Mutta kuoppa ahmaisi mukanaan myös kaiken kauniin. Se vei mukanaan rakkakivikoiden keskikesäisen lämmön, keväisten rentukoiden keltaisen värin, pohjoisen tulvivien jokien kiihkeän virtauksen, nappasi mukaansa havupuiden ja suopursujen tuoksun ja sinne meni myös revontulten keimaileva leikki ja tähtitaivaan häikäisevä kirkkaus kaamoksessa. Ja se viekas valheeni oli aina valmis todistamaan, että ”ei se ole rakkautta – et sinä tuota tarvitse”.

Pikku hiljaa elämääni astelivat toisenlaiset ihmiset. Tulivat hiljaa ja varovasti ja auttoivat näkemään myös heidät, jotka olivat koko matkan kannatelleet. Pysyneet pyytettömästi vierellä ja uskoneet, että valhe paljastuu. Heidät, joita olin vältellyt luullessani pahoiksi, koska valheeni ei pysynytkään heiltä piilossa. Pelkäsin heitä, koska heillä ei ollut tarjolla ratkaisua ja suhtauduin epäluuloisesti, koska heillä oli tarjolla vain aikaa ja rakkautta. Juuri sitä,  joista olin aina jäänyt vaille ja joka oli minulle vierasta.

Ja tuo rakkaus, rietas, kaivoi esille totuuden. Se avasi esiripun kesken näytöksen. Poisti häpeän, joka näivettyi ja heittäytyi hengettömäksi rakkauden edessä. Avasi haudan, sulatti lyijyarkun tinasaumat ja paljasti kaiken. Nitisti valheen ja huusi: ”Katso, täällä nämä ovat kaikki! Täällä on kaikki se mitä rakastat! Ei se ole kadonnut mihinkään! Se on totta ja sinua! Älä enää laita sitä syrjään!”

Pakomatkani on päättynyt. Tämä tarina on siis totta. Kirjoitin sen itselleni muistukseksi siitä, että rakkaus on valtava voima. Ja kirjoitukseni on osoitettu myös tänä lukuvuonna valmistuneille terapeuteillemme ja koko terapeuttiemme yhteisölle. Meissä on kaikki. Meissä on valtava voima ja yhdessä voimme pitää tuon valtavan voimamme näkyvänä ja vaalia sitä toisissamme.

Onneksi olkoon valmistuneille ja kiitokset koko rakkaudelliselle yhteisöllemme!

Tommy Hellsten -instituutin toimitusjohtaja, Taina Arjanne

Viimeisimmät:

Terve­tuloa terapeut­tiselle vastaan­otolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.