Vanhemmuus on hyvin vaativa tehtävä ottaen huomioon lopulta sen yksinkertaiseltakin kuulostavan jalon tavoitteen lapsen auttamisesta kasvamaan omaksi itsekseen. Siksi persoonaksi joka hän ainutkertaisuudessaan on alusta asti syntynyt olemaan. Tämä vanhemmuuden merkitys pohjautuu psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin ajatuksiin, jonka mukaan lapsen kasvu ja kehitys on ohjelmoitu etukäteen ja että vanhemmuus onkin parhaimmillaan lapsen tukemista kasvussaan omaksi itsekseen. Siihen mielestäni kytkeytyy myös ikiaikainen syntymän ihme, jossa saamme syliimme lainaksi jotakin todella suurta ja arvokasta, toisen ihmisen elämän.
Miten monin tavoin me vanhemmat hyvän hyvyyttämmekin onnistumme kuitenkin myös sabotoimaan ihmettä, omaa lastamme. Pyrimme kasvattamaan, neuvomaan ja ohjeistamaan lapsiamme tiettyyn suuntaan, todennäköisesti siihen johon itsekin pyrimme tai toisaalta johon emme itse ole päässeet.
Kuitenkin käy tahtomattammekin herkästi niin, että pyrkimystemme taakse kätkeytyy itsessämme paljon sellaisia kohtaamattomina sisäistettyjä toimintamalleja, ehkä jo edellisiltä sukupolvilta siirtyneitä, jotka vievätkin meitä lapsinemme ihan muualle kuin mihin ihanteissamme pyrimme. Alamme kasvattaa ja ”täyttää” lapsia kuin he olisivat tyhjiä astioita syntyessään, jotka sitten kasvaessaan heijastavat omaa onnistumistamme tai epäonnistumistamme vanhempina.
Tulemme langettaneeksi lastemme päälle esimerkiksi omaa häpeäämme jonka sisällä on samoja pakotteita, velvoitteita tai oikeutuksia, joiden ikeessä itse aikanaan kasvoimme: kontrollia, valtaa, alistamista, kaltoinkohtelua, lapsen tarpeiden sivuuttamista, oman lapsen oikeuksien ylivertaistamista suhteessa muihin, vähättelemistä, vertailemista toisiin ym.
Koska meillä on tehtävä ja päämäärä sen sijaan, että näkisimme sylissämme olevan ihmeen. Koska me haluamme säilyttää kasvomme, ettei vajavuutemme tulisi lastemme epäonnistumisten kautta näkyväksi. Koska me haluamme pelastaa lapsemme omilta juuriltamme tarjoamalla heille ylitsevuotavasti kaikkea sitä mitä itse emme saaneet. Koska me haluamme toteuttaa itseämme emmekä antaa lastemme hankaloittaa sitä. Koska me haluamme lapsillemme parasta. Koska meillä on tavoitteet ja meillä on päämäärät. Koska meillä on tarpeet.
Mutta näemmekö omien halujemme, häpeämme tai tarpeidemme seassa sen mitä lapsemme todella tarvitsevat? Millaisia persoonia he ovat? Miten erillisiä he meistä ovat silloinkin kuin ovat meistä vielä täysin riippuvaisia?
Totta kai meidän on vanhempina ohjattava ja opetettava lapsiamme, jotka syntyessään ovat täysin riippuvaisia paitsi hoivastamme ja huolenpidostamme myös siitä, että saavat tuellamme turvallisesti tutkia ja tutustua maailmaan johon ovat syntyneet. Jotta he oppisivat terveellä tavalla meistä myös irrottautumaan ja itsenäistymään riittävästi kasvettuaan ja kehityttyään ja sosiaalisesti liittymään osaksi perhettä, yhteisöä, yhteiskuntaa ja koko ihmis- ja luomakuntaa.
Merkittävää olisi kuitenkin oivaltaa se miten paljon lapsi on jo syntyessään. Ja miten paljon enemmän hän on kuin se miksi pyrimme häntä kasvatuksellamme muovaamaan. Että hän ei ole meidän tuotos eikä meidän jatke, silloinkaan kun on ”kuin ilmetty isänsä tai äitinsä”.
Tätä ajatusta vasten meidän tulisi vanhempina tutkia omaa kasvualustaamme ja katsoa myös omia toimintatapojamme. Omenat harvoin tippuvat kovin kauaksi puusta. Ei niin, että tuomitsemme oman puumme ja vihaamme sen juuria kieltäytymällä näkemästä niissä mitään hyvää, vaan niin, että oppisimme ymmärtämään miten omien vanhempiemme tietyt toimintamallit ovat itseemme vaikuttaneet (hyvät ja huonot) ja kysymään itseltämme mitä niistä haluamme siirtää edelleen omille lapsillemme.
Kukaan vanhempi ei kykene inhimillisessä mittapuussa olemaan täysin ihanteita vastaava ja tarjoamaan lapselleen täydellistä kasvurauhaa omaksi persoonakseen, mutta tiettävästi lastemme kasvu on sitä ehyempää mitä tietoisempaa vanhemmuutemme on. Mitä paremmin tunnemme oman sisäisen lapsemme kärsimykset, vaille jäämiset, alistamiset (itsen mitätöityminen muiden kustannuksella) tai rajoittamattomuuden suomat etuoikeutukset (itsen toteutus muiden kustannuksella), sitä paremmin pystymme näkemään myös omat lapsemme ja heidän tärkeät tarpeensa.
Miten haavoittuvia, hauraita ja herkkiä he ovat ollessaan meistä riippuvaisina meille niin lojaalisia. Aivan kuten me silloin kun olimme itse lapsia. Siksi vanhemmuus on hyvin vaativa tehtävä, koska se haastaa meitä olemaan vanhempia ensin itse itsellemme. Se ei ole mahdollista ilman oman sisäisen lapsemme syliin ottamista. Kaiken sen kohtaamista, jossa hänen haavoihinsa ei ole puhallettu vaan hänet on jätetty niitä yksin nuolemaan.
Me vanhemmat tarvitsemme siis kaiken mahdollisen tuen voidaksemme oppia näkemään sen valtavan vastuun, johon meidät lastemme myötä haastetaan. Jos milloin niin vanhempana viimeistään tulisi kaikki olosuhteet luoda mahdollisimman otolliseksi avun pyytämiselle ja sen saamiselle. Ettei olisi kulisseja, joiden takana uuvutaan, itketään ja piiskataan itseämme ja toisiamme. Ja joiden takana eniten kärsivät kaikkein avuttomimmat, eli lapsemme, jotka kenties ovat itsekin vanhempia joku päivä. Niinkuin me nyt.
Äiti Teresan viisautta toivon meille kaikille vamhemmille mielestäni juuri vanhemmuuden ydintehtävää, persoonan syntymisen mahdollistamista ajatellen: jos haluat muuttaa maailmaa, mene kotiisi ja rakasta perhettäsi.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
