Kiehuva kevätsipuli-voiseos, joka oli tarkoitettu uusien perunoiden rinnalle, läikkyi päälleni. Sain ikävät palovammat, jotka estävät toistaiseksi uimisen, vaikka kesä on kauneimmillaan. Tämä episodi johdatti minut havainnoimaan itsessäni tapahtuvaa vanhaa ja uutta – sitä miten pakonomainen selviytyjä on onneksi löytänyt luvan tuntea ja tarvita rehellisesti. Yhteys itseen syntyy aidossa yhteydessä toiseen – siinä missä on tilaa tulla hyväksytyksi ihan sellaisenaan kuin kussakin hetkessä on. Siinä elämä pääsee elettäväksi, eikä jää vain sinnittelyksi.
Ensin toimin viileän järkevästi shokin myötä: juoksin suihkuun ja aloin viilentää palovammoja. Vähintään 10, mieluummin 20 minuuttia tai enemmän, muistan palovamman hoito-ohjeista. Istuin pesujakkaralla palaneet jalkapöydät ja käsi kylmässä vedessä ja kelasin tapahtumia. Olin hyvin rauhallinen ja asiallinen, ettei lapset pelästyisi ja kun itku tuli, rauhouttelin heitä, ettei mulla ole mitään hätää. Mieheni toi minulle särkylääkettä ja vettä juotavaksi silittäen ohimennen hiuksiani myötätuntoisesti. 45 minuutin kuluttua pahin kipu hellitti niin, että saatoin nostaa raajat vedestä. Olin edelleen tunteettomassa toimintamoodissa.
Seuraavaksi soitin päivystykseen kuvaillakseni vammoja ja kysyäkseni mielipidettä kotihoidon ja lääkärinarvion tarpeesta. Erittäin asiallinen ja rauhallinen Marjo selitti tapahtumat ja kuvasi vammat kuin ne olisivat jonkun toisen. ”Kyllä sinun täytyy päivystykseen tulla”, sanoi toinen hoitaja langan päässä.
Tutkimuspöydälle käydessäni vitsailin jotakin kätevästä emännästä ja henkilökuntaa nauratti. Tilanne näytti ihan hyvältä riittävän pitkän alkujäähdytyksen ansiosta, eikä esimerkiksi mitään operaatiota tarvittu. Sain hoidon ja sievät paketit jalkoihin ja käteen, kiitin ja astuin ulos lämpimään kesäiltaan sairaalanmäellä.
Perhe oli viereisellä uimarannalla, jonne suuntasin pitkin harjupolkua. Tunsin ensimmäisen myötätunnon häivähdyksen itseäni kohtaan kun katsoin crocseihin sullottuja, paketoituja jalkojani. Muistutin yhtäkkiä äitiäni ja hellyys häntä kohtaan viilsi lävitseni kuin lämmitetty veitsi. Tuli ikävä äitiä, tarvitsin äidillistä turvaa ja lohtua: ”ei mitään hätää, tästä selvitään kyllä, vaikka nyt sattuukin”. Minä tässä, 46-vuotias nainen tarvitsen lohdutusta ja kannattelua. Koen kipua ja harmia tapahtuneesta ja vaikka tiedän ettei sille voi mitään, voin sallia harmitukseni.
Polkua alas kävellessäni paikalle palasi hiukan huvittunut minä, joka muistutti että eihän tämä nyt niin iso juttu ole! Ehkä hän toi tullessaan ripauksen häpeääkin, joka teki harmitukseni hetkessä tyhjäksi. Ees päin, sano entinenkin mummo lumessa!
Kolmantena päivänä tapahtuneesta huomasin olevani todella ärtynyt. Ladoin tiskejä koneeseen kuin ne olisivat tehneet minulle jotain pahaa. Epämääräinen kurja olo kasvoi sisälläni ja kaikki tuntui vaan niin ärsyttävältä. Yhtäkkiä pillahdin itkuun tajutessani ärtymykseni kantavan viestiä pakonomaiselta selviytyjä-minältäni, joka aneli minulta lupaa ja tilaa ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan tapahtuneeseen liittyen.
Istahdin keittiön pöydän ääreen ja sanoin ääneen miehelleni, että huomaan miten mua harmittaa nää palovammat ja niiden myötä tulleet rajoitteet. Suru ja pelko siitä pääsenkö vielä loman aikana lenkille, saunaan ja uimaan ja mistä ties muusta jään mahdollisesti paitsi. Ärtymys siitä, että loma oli vasta alkanut ja heti kävi näin. Epäonnistumisen kokemus äitinä, joka ei voi pelata, rämäpäidä, hillua ja hullutella lasten kanssa ihan vapaasti. Häpeä siitä, että olen tällainen tumpelo, joka ei osaa käsitellä kuumaa riittävällä arvokkuudella. Ja niin edelleen. Mieheni kuunteli ja halasi sanoen jotain myötätuntoista, yrittämättä ratkaista mitään tai vähättelemättä tai arvottamatta tunteitani.
Miten tärkeä kokemus on saada olla rehellinen itselleen ja muille. Siinä aukeaa vapaus ja siinä löytyy myös toivo, lohtu ja kaikki saatavilla oleva rakkaus. Totuudellisuudessa avautuu ikkuna silloinkin, kun tuntuu kuin olisi umpikujassa; energiaa ei tarvitse haaskata tämän hetken kieltämiseen vaan sitä vapautuu sen hyväksymiseen. Tämän hetken hyväksyminen kaikkineen edellyttää totuudellisuutta sille mikä on minulle totta juuri nyt. Ja totuudellisuus edellyttää turvaa hylätyksitulemisen pelon edessä: vaikka tunnen näin, vaikka tarvitsen näin, olen hyväksytty, en torjuttu, eikä minun tarvitse vain hammasta purren sinnitellä omine ehtyvine voimineni – siinä on rakkauden ihmeellinen voima.
Lähdimme uimarannalle. Istuin rantakivellä ja katsoin uivaa perhettäni. Yksi lapsistani huusi minulle empatiaa huokuen: ”voi äiti, harmittaako sua kun et pääse uimaan”?
”Kyllä mua harmittaa, mutta samalla nautin katsellessani teidän riemua”. Harmitus on totta ja monet siitä viriävät tunteet. Ja samalla myös riemu toisten puolesta, jolle on myös tilaa kun totuudellisuuden ikkuna on auki.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
