Viha ja suru

Sanotaan, että viha on sekundäärinen tunne ja suru on primääri. Se tarkoittaa usein näiden kahden kanssa sitä, että viha ottaa tilaa siltä, mille suru ei pysty avautumaan. Viha tulee siis surun ja kivun päälle.

Nyt en tarkoita tervettä vihaa, joka on tärkeä voima. Tarkoitan passiivis -aggressiivista, joka on torjuvaa, luotaan työntävää ja hajottavaa. Joka ottaa muotoaan sanattomana vihana.

Toinen on hyökkäys, jossa jokin kokemus, joka aiheuttaa meissä kipua (usein menneisyyteen liittyen) saa meidät triggeröitymään ja verbaalisesti hyökkäämään toista kohtaan.

Molemmat ovat keino suojautua siltä kivulta, jota ei pysty sydämessään tuntea. Useimmiten tämä pohjimmiltaan liittyy äitiin tai isään. Molemmat ovat lajissaan satuttavia – sisään ajettuja selviytynismekanismeja, jotka pitävät huolen siitä, ettei kukaan satuta enään koskaan.

Tämän haaste on se, ettei syvin kipu pääse torjumalla parantumaan ja on myös yhteyden itseen ja muiden tiellä, eli rakkauden tiellä. Ainoa tie on avata sydän ja tuntea tuo kipu. Pysähtyä siis kivun äärelle ja antaa sille tilaa. Jakaa siitä kivusta käsin, ei vihasta.

Tiedän, ettei se ole helppoa – kuka haluaisi istua kivun kanssa? Juuri muutama päivä sitten istuin sohvalla ja vain seurasin sitä surun ja kivun aaltoa, joka sisälläni keinui. Ensimmäinen impulssi oli torjua ja tarttua oheistoimintoihin – tiskata, pyykätä tai tarttua kännykkään. Istutin kuitenkin itseäni paikalla ja tein tilaa sille, joka kaipaisi tulla kosketuksi minussa – että minuun sattuu.

Jaan tästä, sillä tämä tuntuu olevan ajan teemaa monella tutullani. Jaan, koska koen kutsumukseksi jakaa niistä vankiloista, joissa itse ainakin välillä pyörin.

Olen ollut tämän äärellä jo hetken ja tuntenut valtavaa syyllisyytä siitä, että edelleen tämä tapahtuu minussa – verbaalinen hyökkäys. Elämä laittaa nöyrtymään yhä uudelleen ja uudelleen. Näyttää, missä kohdin kaipaan vielä tervehtyä. Avaa syvempää ymmärrystä ja uusia kerroksia.

Katselen sitä osaa myös myötätunnolla. Sen tunnistaminen on jo paljon ja vastuun kantaminen vielä enemmän. Se on johdattanut minut jälleen kerran tärkeiden teemojen äärelle.

Miten voisimmekaan eheytyä sellaisista varjoista ja kivuista, jota yritämme vähätellä, torjua tai piilottaa itsessämme?

Christa Porander, Ihminen tavattavissa -terapiaopiskelija

Viimeisimmät:

Terve­tuloa terapeut­tiselle vastaan­otolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.