Voiko kriisi opettaa meille jotakin?

03.04.2020

Olen koittanut kuunnella ja seurata sitä, mitä kaikkea koronavirus-pandemia herättää niin minussa itsessäni kuin muissa ihmisissä. Kriisin alku tuo helposti näkyväksi itse kunkin omaksumat selviytymismallit. Kun ulkoisiin asioihin perustuva turvallisuudentunteemme järkkyy, osa meistä saattaa turvautua voimakkaaseen kontrolliin, kun toiset ehkä taas turvautuvat ennenkin muuttuneiden olosuhteiden kieltämiseen. Ne, jotka pyrkivät kieltämään muuttuneet olosuhteet, saattavat kiukkuisina seurata kontrolliin turvautuvien ”paniikkia” ja äimistellä koko hälyä. Kontrolliin turvautuvat taas saattavat olla raivoissaan koko asian kieltävien välinpitämättömyydestä. Molempien takana vaikuttaa usein kohtaamaton pelko.

Hiljalleen kriisin alun jälkeen, arki alkaa asettua myös poikkeaviin olosuhteisiin. Miten arki on muuttunut omalla kohdallani? Aluksi kaikki tuntui tietenkin sekasorrolta, koska uusi arki haki vielä uomiaan. Nyt kun uutta arkea on jatkunut muutaman viikon, voin sanoa, että arki on muuttunut tietyllä tapaa yksinkertaisemmaksi. Liikkuminen ja erinäiset menemiset ovat vähentyneet. Päivät kulkevat tiettyä melko yksinkertaista, joskaan ei välttämättä helppoa kaavaa. Aluksi tiettyjen asioiden pois jääminen viikkokalenterista tuntui ehkä ikävältä ja saattoi aiheuttaa pientä ahdistusta. Samalla olen pyrkinyt kuuntelemaan sitä, mitä juuri nyt tahtoo tapahtua? Mitäpä jos vaikka olenkin itseasiassa tarvinnutkin elämääni hieman enemmän yksinkertaisuutta?

Mitä vähemmän vallitsevia olosuhteita olen vastustanut, sitä levollisemmaksi ja vapaammaksi olen itseni tuntenut. Mitä tuo vastustaminen oikeastaan on? Vastustamiseen liittyy vahvasti haluaminen. Mieli haluaa sitä ja tätä ja samalla uskottelee, että onni odottaa halujen toteutumisen takana. Juuri näissä vallitsevissa olosuhteissa tapahtuu paljon sellaista, mitä mieli ei todellakaan halua.

On tietyllä tapaa paradoksaalista, että rauha ja keveys saattavatkin löytyä, kun mieli nöyrtyy ja asettuu vallitseviin olosuhteisiin. Tällöin voi alkaa uteliaisuudella kuunnella, mikä elämässä tahtoo tapahtua egokeskeisen haluamisen sijaan. Tätä kautta syntyy mahdollisuus lähteä liikkumaan elämän virran mukana sen sijaan, että yrittää jatkuvasti uida vastavirtaan. Kun tämä tapahtuu, alkaa syntyä uudenlaista helppouden ja keveyden tunnetta, joka ei kuitenkaan perustu siihen, että asiat menisivät kuten mieli haluaa. Sen sijaan sisäiset vaatimukset ja suorittaminen alkavat hellittää, mikä taas tekee tilaa intuitiolle ja levollisuudelle.

Yllättäen onkin siis mahdollista alkaa tuntea sisäistä vapautta juuri sillä hetkellä, kun ulkoista vapauttamme rajoitetaan. Voisiko siis tässä kaikessa nähdä myös tarkoitusta ja mahdollisuuksia kaikesta kamaluudesta huolimatta? Meillä ihmisillä on taipumus luulla tietävämme erittäin hyvin mitä tarvitsemme, mutta sekoitammeko lopulta oman mielemme itsekeskeiset halut tarpeisiimme? Entä mitä me ihmiset tarvitsemme kollektiivisella tasolla? Jos onkin niin, että syvimpien tarpeiden täyttyminen löytyykin jostakin, mitä emme mielen tasolla kykene käsittämään? Mitä jos onkin niin, että olosuhteille antautuminen avaakin meille oven syvimpien tarpeidemme tyydyttymiseen?

Vallitsevat olosuhteet ja rajoitukset pakottavat meidät pysähtymään, tai ainakin vähentämään fyysistä liikkumistamme. Se ei välttämättä tarkoita henkisen tason pysähtymistä, mutta se ilman muuta tarjoaa siihen mahdollisuuden. Tähän mahdollisuuteen kannattaa tarttua. Voisimmeko itse kukin pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan, mitä tämä kriisi voisi juuri minulle opettaa?

Voisiko ulkoisen vapauden rajoittaminen tarjota mahdollisuuden sisäisen vapauden löytämiseen? Mitä tuo sisäinen vapaus voisi merkitä? Merkitseekö se vapautta valita oma suhtautuminen siihen mikä on? Kun itse kuuntelen, mitä tämä ajatus minussa herättää, tunnistan vapautta ja helpotusta. Helpotusta siitä, että minun ei enää tarvitsekaan taistella tuulimyllyä (=elämää) vastaan. Tämän ei tarvitse merkitä ”hanskojen tiputtamista”. Ennenkin se merkitsee työskentelyä yhteistyössä vallitsevien olosuhteiden kanssa. Tämän kaltainen aito yhteistyö voi syntyä vasta, kun on ensin hyväksynyt sen mikä on.

Voisiko korostunut ulkoinen epävarmuus auttaa meitä löytämään pysyvyyden sisältämme olevasta läsnäolosta? Toisin sanoen, voisiko ulkoisen turvan heikkeneminen auttaa meitä löytämään sisäisen turvan? Turvan, joka perustuu aitoon läsnäoloon ja yhteyteen tämän hetken eli elämän kanssa.

Voisiko ulkoinen turvattomuuden kohtaaminen paljastaa ehkä tiedostamattakin ylläpidetyn illuusion kuolemattomuudesta? Ihmisen ego tahtoo kieltää kuoleman ja pyrkii pakenemaan sitä, milloin mihinkin. Järjen tasolla ego tiedostaa kuoleman koskevan sitäkin, mutta egon syvemmistä kerroksista paljastuu kuoleman kieltäminen ja sen pakeneminen. Voisiko kuolevaisuuden kohtaaminen auttaa meitä löytämään täyden elämän? Kun emme enää pakene elämään kuuluvaa epävarmuutta, voisiko siitä syntyä ennen kokematon kyky elää tässä hetkessä? Voisiko tämä kriisi tarjota meille mahdollisuutta asettua siihen rooliin, joka meille on tarkoitettu?

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Veli-Matti Anttila, Turku
Yhteydenotot puh. 050 3770148

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.