Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, sanotaan. Ehkä amerikkalainen filosofi Ralph Emersonin ajatus “Se mitä olet huutaa niin kovaa, etten kuule mitä sanot”, pohtii vastaavaa.
Sen miten haluaisin tulla omien arvojeni, toiveideni, tarpeideni, mielipiteideni, ylipäänsä ajatusteni ja itseni näköisenä nähdyksi, tulisi olla mahdollisimman ristiriidatonta suhteessa kaikkeen itseilmaisuuni, jotta viestintäni olisi kokonaisuudessaan kyllin eheää ja selkeää muille ymmärtää.
Tämän mahdollistaa riittävä itsetuntemus, joka perustuu terveeseen omanarvontuntoon: se mitä minussa on, saa olla ja tulla päivän valoon, eikä ole lähtökohtaisesti vääränlaista minuutta. Viestintääni voidaan toisen pyynnöstä turvallisesti myös tarkistaa, jolloin myös se mikä käytöksessäni on mahdollisesti tuhoavaa, voi tulla kohdatuksi ja korjatuksi. Kun kykenen ja suostun katsomaan ja vastaanottamaan itse itseäni mahdollisimman kokonaisena, kannan vastuuta paitsi itseni hyvinvoinnista, myös siitä että toiset voivat voida lähelläni paremmin.
Omanarvontunto ja itsetuntemus kehittyvät kun minut nähdään, hyväksytään ja kohdataan armollisella totuudella, jossa virheet ovat inhimillisyyttä ja mahdollista myöntää ja korjata ja persoonani poisottamattoman arvokas; mikään persoonassani ei ole väärää, vaikka toiminnassani joskus moitetta onkin.
Synnymme psyykkisesti vuorovaikutussuhteissa
Psyykkeemme rakentuu vuorovaikutussuhteissa pitkin elämäämme. Erityisen tärkeitä ovat ensimmäiset kiintymyssuhteemme, joiden hoteissa kasvamme ja kehitymme elämämme tärkeissä alkuvaiheissa. Kun tulemme hyväksytysti nähdyksi, synnymme fyysisen syntymämme lisäksi myös psyykkisesti.
Mitä johdonmukaisemmin tulemme hyväksytyiksi rakkauden ja rajojen turvassa, sitä tasapainoisempana saamme kasvaa aikuisuuteen läpi tärkeiden kehitysvaiheiden, kuten uhmaiän, leikki-iän ja murrosiän. Sen kautta voi löytää ne rajapinnat, joissa toteutuu toisaalta terve erillisyys ja toisaalta terve tarvitsevuus suhteessa toisiin.
Vastaavasti mitä turvattomammat tai ristiriitaisemmat ovat varhaiset kiintymyssuhteemme olleet, sitä enemmän kärsimme erilaisesta psyykkisestä epätasapainosta. Tällöin se mitä kaikkea olemme, ei ole mahdollisesti päässyt tunnustetuksi ja näkyväksi, vaan vaikuttaa piilossa itseltämmekin ja saa meidät paitsi toimimaan toisin kuin mitä oikeasti olemme (suojamekanismit), myös sokeasti kaatamaan vastuun itsestämme toisten kannettaviksi.
Se mitä olet huutaa niin kovaa etten kuule mitä sanot
Elämä oikeastaan tapahtuu paljolti vuorovaikutussuhteissamme. Niissä haavoitumme ja niissä myös on eheytymisemme mahdollisuudet. Jäädessään yksin ilman kohtaavaa vuorovaikutusta, jossa voi ilmaista itseään mahdollisimman vapaasti, ihminen alkaa selviytyä suojamekanismiensa avulla ja haavat alkavat muhia näkymättömässä pinnan alla. Ihmissuhteet mutkistuvat vuorovaikutuksen ollessa vastuutonta.
Yksin jäädessään ihminen on turvaton ja omasta mielestään myös arvoton. Hän tulee rakentaneeksi aidon itsensä ympärille linnakkeen, jonka vallihaudassa pesivät kokemukset ja uskomukset siitä mikä itsessä on sellaista vääränlaisuutta tai kelpaamattomuutta, joka erottaa yhteyskelpoisuudesta suhteessa toisiin. Linnakkeessaan hän jää jatkuvien uhkien varalta taistele tai pakene -tilaan, jossa toinen on oikeassa ja toinen väärässä.
Usko minän arvottomuuteen tai kelpaamattomuuteen lujittuu turvattomuuden myötä lujittumistaan, jos omat pelot eivät pääse kohtaamaan todellista turvaa, eli ristiriidatonta hyväksytyksi tulemisen kokemusta vuorovaikutussuhteessa.
Emotionaalisesti traumatisoitunut, eli toistuvasti turvallisen kohdatuksi tulemisen kokemuksista vaille, käsittämättömien tunteidensa kanssa yksin jäänyt ihminen ei ymmärrettävästi oikein kykene luottamaan toisten tarjoamaan myötätuntoon, turvaan tai vastaanottoon niin kauan kuin hänen vakuuttuneisuutensa omasta kelvottomuudesta pysyy koskemattomana ja toisaalta kokemus aidosta välittämisestä ja hyväksyen kohdatuksi tulemista uupuu.
Emotionaalinen trauma tarvitsee parantuakseen vastuullista vuorovaikutusta
Keskuudessamme on paljon emotionaalisesti traumatisoituneita. Sekä traumojen kanssa että ilman, meissä jokaisessa on sisään rakentunut tarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi, sekä ennenkaikkea hyväksytyksi. Kun synnymme tänne, on tärkeimpänä elossasäilymisen takeena pyrkimys kurottautua kohti toista, joka huolehtii paitsi tarpeistamme kun emme vielä siihen itse pysty, myös heijastaa meille sitä miten ehdottoman tervetulleita yhteyteen olemme kaiken sen kanssa mitä olemme. Mitä vähemmän olemme tulleet elämämme aikana vastaanotetuksi, sitä enemmän meistä piileksii vielä linnakkeessa kuin lupaa kysyen saada olla olemassa.
Siksi ajattelenkin, että paitsi omaksi, myös ihan yhteiseksi parhaaksemme on tärkeää ihan jokaisen meistä tarkistaa oman vastuullisuutemme toteutumista omassa tavassamme toimia, kommunikoida ja kohdata toisia ihmisiä — tuttuja ja tuntemattomia.
Miten minä huudan metsään ja mitä toisaalta kaipaan vastaukseksi? Saanko minä tulla itse nähdyksi niin, että voin vastata toisen huutoon myös häntä tyydyttävällä tavalla? Emme ole täällä yksin, emmekä vain yksin haavoittuneita. Tarvitsemme toisiamme toipuaksemme ja aidosti elääksemme.
Kokemus omasta arvokkuudestani on edellytys sille että voin nähdä sinut
Elämä tapahtuu arjessa ja sen vuorovaikutussuhteissa tässä ja nyt. Ei siis ole lainkaan merkityksetöntä miten itse huudan metsään tai miten se metsä vastaa. Dialogi on aina parempi kuin vaikeneminen. Ja mikäli se ei onnistu, on tervettä selvittää sen ongelmia siellä, missä se on mahdollista.
Yksi vastuullisen itseilmaisun peruselementti on oman sisäisen maailman tarkasteleminen, tunteiden vastaanotto ja säätely. Kun tunnistan ja hyväksyn mitä minussa tapahtuu, kykenen myös tarvittaessa varmistamaan onko toinen ymmärtänyt sanomani ja tarkoitusperäni oikein. Kykenen myös itse varmistamaan ja tarkastamaan toiselta mitä hän tarkoitti, jos huomaan tipahtavani tunteideni nielaisemana avuttomuuden, pelon, hyökkäysvalmiuden tai lamaannuksen tilaan.
Kyetäksemme turvalliseen, avoimeen vuorovaikutukseen, jossa ollaan samalla viivalla suhteessa toiseen, yhtä arvokkaita siis, tarvitsemme kokemuksia keskinäisestä kunnioituksesta, turvasta, hyväksynnästä ja rakkaudesta.
Muurit murtuvat ollessamme aidosti läsnä vuorovaikutussuhteissa
Koska en aina voi tietää milloin vastassani on syvästi yksin ja ulkopuoliseksi jäänyt, emotionaalisesti traumatisoitunut ihminen, voin mahdollistaa paljon kiinnittämällä huomion omaan vastuullisuuteeni suhteessa sanoihini, tekoihini ja tapaani olla.
Voin muuttaa maailmaa suostumalla siihen, jos toinen haluaa tarkistaa viestiäni ja toisaalta siihen, että olen valmis myös tarvittaessa myöntämään virheeni ja korjaamaan suhdettani olemisen ja sanomisen välillä vähemmän ristiriitaiseksi. Tarkistamisen myötä voidaan päästää irti juupas-eipäs -asetelmasta ja nähdä itsensä tai toinen hädässään hylkäämisen sijaan.
Siihen on varaa vain silloin, kun olen saanut vuorovaikutussuhteessa kokea kiistatta ja ehdoitta sen, että sillä mitä olen, on väliä — en ole merkityksetön, kelpaamaton, vääränlainen enkä turha, vaan niin arvokas, että ansaitsen saada sitä mitä sinäkin, joka kohdatuksi ja hyväksytyksi olet tullut — armollista ja totuudellista rakkautta.
Niin se metsä vastaa kuin sinne huudetaan, koska se mitä olen huutaa kovempaa kuin se mitä sanon.
Ihminen tavattavissa – terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
